Joulun alla

(julkaistu alunperin joulukuussa 2005)

Onko papin joulu kiireinen? Painaako joulun työtaakka alleen papin tai perheensä?

Kiire sopinee paremmin tontun kuin papin olemukseen (vaikka papit työnsä puolesta toisinaan pellejä/narreja/syntipukkeja/lajin tonttuja joutuvatkin olemaan). Mutta valitettavan usein kuulee tarinoita virkasiskoista ja –veljistä, joita se vaivaa: toimituksessa jätetään virsi laulamatta kun papilla on kiire, ihmistä ei ehdi kuunnella kun tietokone odottaa, tilastoja täytyy tehdä eikä voi olla tavattavissa. Tällöin on jotain pahasti vialla, jossain. Kuvitelkaapa juoksentelevaa Jeesusta, joka loikkii ihmisen luota toiselle…

Jouluna taitaa kyllä usein olla suntio kovemmalla, tai kanttori. Jos seurakunta ei ole aivan pienin, ei työtaakka vaikuta ainakaan omien joulutehtävieni valossa valtaisalta. Toki kolme tilaisuutta vaativat valmistelunsa, mutta niitä on voinut tehdä jo aiemmin. Tosin tuntuu siltä, että joulua edeltävä aika on tiiviimpi: eri puurojuhliin ja hartauksiin kuluu (useimmiten hyvin käytettyä) aikaa selvästi enemmän kuin joulukirkkoihin.

Toistuvasti lehdissä pohditaan, mistä papeille saarnajuuria kun puu on ollut sama joka joulu. Ensikertalaisena on helppo sanoa, mutta eikö ongelma ole sama joka saarnan kohdalla? Runko on aina Kristus, ihmisoksia suunnaton määrä ja samoin puheenaiheita näiden kahden kohtaamisesta. Mutta joulukirkossa on paljon väkeä, joka ei yleensä käy kirkossa, joku argumentoi. Pitäisikö siis "tavallisen sunnuntain" saarna valmistella heikommin, kun sitä kuuntelevat vain enimmäkseen ahkerimmat kävijät? Mutta joulukirkossa pitää kiinnittää tarkkaa huomiota kieleen, jotta ihmiset ymmärtävät, jatkaa toinen. Onko papille siis sallittua teologisen jargonin, työkielen, käyttäminen muissa saarnoissa? Eikö ymmärrettävyys ole joka saarnan ehdoton lähtökohta? Latinaa voi puhua teologikaverin kanssa kuppilassa tai retriitissä.

Olen huomannut, että mitä enemmän käyn jumalanpalveluksissa, sitä vähemmän painoarvoa saarnalle lankeaa. Ei niin, että olisi suinkaan yhdentekevää, mitä julistetaan, päinvastoin (se on hyvin kolmintekevää:). Mutta yleinen hiljentyminen Pyhän, Jumalan, kohtaamiseen, rukous ja synnintunnustus ja ehtoollinen, saavat yhä enemmän merkitystä. Samaa olen kuullut vanhuksilta, joita olen työssä tavannut (lohdutukseksi saarnaajalle? :).

Ajatus on lohdullinen: tarkkojen valmistelujenkin jälkeen saarna saa olla perusviljaa, seimen ydinainetta. Jumala puhuu saviastioidensa kautta, saman ihmeen äärellä ovat niin saarnaaja kuin kuulijakin: molemmat yrittävät kuulla, mitä Kristus sanoo. Nyt jouluna hän näyttää hymyilevän seimessä, juuri sinulle – ja minulle.

Kirkkokonsertti - elitismiä?

(julkaistu alunperin joulukuussa 2005)

Kuuntelin joulukonsertin kirkossa, istuin ja nautin. Kuoro lauloi kauniin moniäänisesti, kynttilät paloivat ja ihmisten unelmat myös, leimuavat rauhan haaveet joulukiireiden keskellä.

Samaan aikaan toisaalla Jaska palelee sillan alla, karismaattisen seurakunnan pastori jakaa kutsuja joulupuurolle ja latinankieliset laulut ovat aika kaukana.

Onko kirkko sortunut elitismiin järjestäessään korkealuokkaisia kulttuurielämyksiä korkeammin toimeentuleville ihmisluokille? Pitäisikö ennemmin olla Kristuksen seuraajana siltojen alla kuin lämpimässä kynttilähämyssä?

Äkkiseltään vastaus tuntuu selvältä, mutta kun elämä on. Monimutkaisempaa ja niin kovin värikirjoista, kaukana mustavalkoisesta.

Yhtäältä, jos unohdamme köyhät ja kärsivät, olemme kaukana evankeliumista.

Toisaalta, eikö ole monia ihmisiä, joita ei kohdattaisi ilman korkeakulttuurisia tilaisuuksia?

Kolmanneksi, ovatko kaikki tasokkaat joulukonsertit, esimerkiksi, pelkästään korkeakulttuurisia? Eivätkö ne tavoita ihmisiä laajemminkin, etenkin esimerkiksi kauneimmat joululaulut?

Ja eikö taivaalliselta kuulostava musiikki ilmaise jotain hyvin olennaista kristinuskosta? Kaikuja tuonpuoleisesta, tukea toivolle, levollisuutta melun keskelle?

Eivätkä kaiut itse asiassa ole tuonpuoleisesta, vaan tämänpuolisen mystisestä ytimestä, laulusta jolla universumi on luotu. Turhaan eivät monet luomismyytit puhu musiikista! Eikö se ole maailman rakennusaine, materian ylittävä ja läpäisevä virta, jumalainen kieli?

Pelastusarmeijakin laulaa, musiikissa kiteytyy ihmisen kaipuu, ilo ja suru.

Joululaulut vievät kauas, lapsuuteen, pettymysten pilviyttämiin unelmiin, kaipuuseen. Ja ne voivat viedä lapsuuttakin kauemmas, sydänrytmiin kohdussa, luomiseen, kohti Jumalaa, Äidin turvallista hengityssykettä. Maailmankaikkeuden pohjalla onkin jotain, perussävel johon turvata kaikkien hälyäänten keskellä.

Soikoon siis konsertit, jos minä saan asiaan vaikuttaa. Mutta monien satojen eurojen ohjelmienpainatuksen (konsertteihin tai messuihin) sijasta annettakoon ne rahat köyhien auttamiseen, lähellä tai kaukana. Kirkko, jolle monisteet ovat huonompi vaihtoehto köyhien auttamisen rinnalla, on menettänyt jotain.

Tilkkutäkki ja juuri Sinä

Rippikoulusta, osa 2

(julkaistu alunperin 2005)

Kuka olisi uskonut, että riparilauluista koostuva cd kelluisi viikkokaupalla myyntilistojen pinnalla? Nyt jälkeenpäin on helppo todeta, että levyn suosio kuvastaa rippikoulumuistojen syvyyttä ja kuulautta suomalaisten sieluissa.

Mitä rippikoulun jälkeen? Kirkon seinänvierillä on kysytty, panostetaanko lapsi- ja nuoriso- ja rippikoulutyöhön liikaa – kun kerran joka tapauksessa niin moni nuori aikuinen eroaa kirkosta. Tilkkutäkki-levyn suosio antaa yhden vastauksen tähän kysymykseen.

Kun suomalainen syntyy, hänet pyydetään kastettavaksi; vaikka uskonnollisten termien sijaan vanhemmat puhuisivatkin ääneen lähinnä nimenannosta, ei kasteen merkitys siitä vähene. Kun pommi räjähtää tai tulva-aalto käy ylitse, suomalainen tulee kirkkoon. Kun suomalainen kuolee, hänet tuodaan kirkkoon siunattavaksi. Ja väitän, että ilman panostusta lapsi- ja nuorisotyöhön nämä enemmistöprosentit olisivat aika toisenlaisia.

Uskonnollinen pohdinta liikkuu syvällä suomalaisen mielenmaisemassa, jylhän järven rannalla metsän keskellä. Kaupunkien sykkeessä, nuoren aikuisuuden lastenhoito- ja työkiireiden täyttämässä maailmassa suomalainen keksii sunnuntaiaamuna muutakin tekemistä kuin kirkkoon tulemisen – saattaapa säästää rahaa ja erotakin. Mutta vaikka hän tietoisestikin vieraksuisi kristinuskoa, on hän saanut lapsena ja nuorena jonkinlaisen käsityksen siitä, mistä uskossa on kyse. Joskus hän pysähtyy järven rantaan, ristii kätensä – ja toivoo.

Kaipuu toiselle rannalle säilyy, vaikka rippikoulun leirinuotioista ja lauluista ja oppitunneista kuluu yhä useampia vuosia, vaikka yhä useampi leiritoveri lähtee vastarantaa kohti eikä palaa – tai ehkä juuri siksi. Radiosta kuulee tutun laulun ja pohtii, olisiko se sittenkin totta, juuri minulle.

Aikuisena ei enää ole niin avoin vaikutteille: ihminen onnistuu sulkemaan oviaan ja pakenemaan lapsenkaltaisuuttaan, joka on valtakunnan ehto.  Jos haluaa miettiä, missä tilassa kristinusko Suomessa olisi ilman lapsi-, nuoriso- ja rippikoulutyötä, voi tutustua Viron tilanteeseen. Siellä kommunistipainostuksesta johtuen menetettiin kosketus nuoriin, ja nyt järven rannalla on upottavaa liejua - ei pohjaa uskolle (eikä paljoa moraalillekaan). Vaikka suomalaisten uskonnollisuus olisikin tilkkutäkki, on se repaleista riepua parempi.

Iron Maiden, Metallica ja mä

eli rippikoulusta, osa 1

(julkaistu alunperin 2005)

Mikä on tämä sävel, joka Tilkkutäkin ja Evankeliumin ohella joka vuosi rippikoulun oleskelutilasta kajahtaa? Trooperin riffi, hevibiisin kitarakuvio. Akustinen kitara + 15-vuotiaiden joukko = vähintään muutama soittotaitoinen + riffejä. Joko isonen tai sitten näppäilykyvystään mainetta saanut leiriläinen soittelee pätkittäin biisejä, pieni joukko kuuntelee ympärillä ja suurempi vähän matkan päässä. Kenties muistellaan yhdessä sanoja, kirjoitellaan niitä tai bändien logoja vihkoihin.

Miksi kirjoitan tästä? Koska pidän heviä sopimattomana rippikouluun? Vai koska pidän hevistä? Jälkimmäinen on lähempänä, mutta ei koko totuus. Kirjoitan siksi, että musiikki (kuten tuoksut) ovat pikahissejä muistin syviin kuiluihin, varastohuoneisiin joista ei aina etsiessään löydä haluamaansa, mutta joista välähdyksenomaisesti näkee paikkoja kirkkaasti havaitessaan tutun, tiettyyn aikaan/tilaan liittyvän sävelen (tai tuoksun). Kun nyt olen ensimmäisellä riparillani pastorina, vie tuon riffin kuuleminen minut salamannopeasti takaisin omalle rippileirilleni, kymmenkunta vuotta sitten. Aivan samalla lailla mekin kuuntelimme ja soitimme, ja jopa aivan samoja biisejä (kertoneeko jotain hevin nykytilasta vai eräiden kappaleiden klassikoitumisesta?).

Ja nyt olen pappi. Niin vähän aikaa sitten istuin itse tunneilla, seikkailin yöllä (kiltisti), paimensin leiriläisiä isoskesinä… ja nyt he odottavat minun tietävän uskonasioista eniten, työtoverit antavat minulle vastuun opetuksesta, ja rooli on aivan erilainen kuin kesäteologinakaan. Vastuu tuntuu. Itselleni ripari oli piilevästi käänteentekevä kokemus, ja samanlaisia mahdollisuuksia haluaa tarjota leiriläisille.

Koen suurena etuna sen, että todella muistan kuunnelleeni samoja kappaleita. On olemassa kulttuurinen side, kosketuspinta jonka kautta tutustua nuoriin. Jos perusedellytykset ovat kunnossa, paljoahan ei tarvita, että nuoriin saa kontaktia leirin vapaa-aikana. Kynnys lienee suurin työntekijöiden, erityisesti pappien, taholla: mistä aloittaa jutustelu luontevasti? Kysymys jostain oppisisällöstä vie keskustelun vaarallisen lähelle tenttaamisen tunnetta, lempiruoistakaan ei voi puhua niin mukavasti kuin lastenleirien väen kanssa… Nuorelle papille keskustelunavauksia löytyy - mutta löytyy vanhemmallekin, jos pohtii ja uskaltaa.

Mutta en erehdy luulemaan, että roolini olisi olla leiriläisten kaveri. Ystävä kyllä, tietyllä tapaa, mutta olen pääsemättömästi leirin pappi, kauluksen ja stolan ja ikeen kantaja. Ajat, jolloin olin kaveri, ovat menneet, pysyvästi: halusin tai en, olen opettaja, vierelläkulkija ja myös – esikuva, vapaa-aikanakin. Mutta silti, jälleen kerran, käyvät toteen leirin kuluessa Kristuksen sanat: "minun ikeeni on hyvä kantaa, ja minun kuormani on kevyt."

Kirje toimitukselle

Arvoisa toimitus. Olen miettinyt, toteutatteko tehtäväänne mahdollisimman hyvin. Oletteko rutinoitunut – kaavamainen? Vai oletteko ammattitaitoinen - sujuva?

Puhutteko samaa kieltä kuin ihmiset? Ymmärtävätkö he sanomanne?

Onko teillä jokin syvempi tehtävä kuin vain tämänkertaisen viestin välitys?

Olen itsekin toimittaja, ja mietiskellyt näitä asioita.

Toivon, että Teidän ja ihmisten, joita palvelette, yhteys olisi mahdollisimman hyvä. Että ihmiset eivät unohtaisi teidän arvoanne. Etteivät he suhtautuisi teihin pelkästään ohimenevänä juttuna, vaan ymmärtäisivät syvemmän merkityksenne - itse asiassa koko elämälle.

Teitä saa kritisoida. Jos toimittaja ei tee työtään hyvin, on hänen saatava palautetta. Mutta on muistettava SANAN VAPAUS. Toimittajan on oltava ymmärrettävä, mutta jos ihmiset eivät ymmärrä kaikkea, on heidän oltava myös itsekriittisiä. Voisiko olla, että toimittaja haluaa ihmisten parasta, vaikka kertoisikin asioita, joita on vaikea ymmärtää, sulattaa? Sanan on saatava liikkua vapaasti. Muuten se ei ole elävää – eikä totuuden mukaista.

Hyvä toimitus. Olen iloinen siitä, että palvelette niin suurta osaa suomalaisista. Toivon todella, että niin on jatkossakin: että ihmiset uskovat teihin. Toimittajiin, mutta ennen kaikkea siihen, mitä hekin palvelevat: Totuutta. Sitä, jonka me ihmiset näemme aina vain vajavaisesti, kuin kuvastimesta. Arvoisa toimitus, jos onnistutte välittämään sitä osankin, olette todella tärkeässä asemassa.

Jumala teitä siinä auttakoon.

P.S. On yksi asia, minkä toivoisin teidän aina säilyttävän viestissänne: toivon – ja ilon. Huolimatta kaikesta maailman pahuudesta, huolimatta kehystetystä muodostanne, jolla palvelette; että ilo, usko hyvän voittoon näkyisi pohjavireenä kaikessa, mitä teette.

Papin sosiaalinen elämä

(Papin alkutaival, 2005, osa 7)

Kännykkä soi ja mietin, vastaanko – olen vapaalla. Ei, se ei ole edes työkännykkä, eikä myöskään työpuhelu siviilikännykkään; vaikka näihin molempiin jotkut virkasiskot ja –veljet vastaavat vapaa-aikanaankin. Se on siviilipuhelu siviilikännykkään – mutten vain jaksa keskustella sivistyneesti.

Kun töissä tuntikaupalla kuuntelee ihmisiä (jos teet työsi hyvin, et itse puhu kovin paljon) ja tulee kotiin, ei ensimmäisenä tule mieleen soittaa kaverille ja kysyä kuulumisia. Ei yksinkertaisesti jaksa kuunnella. Samasta ilmiöstä kärsivät osittain puolisot ja lapset, perhetilanteesta riippuen, vaikka erityisasemassa ovatkin. Papin elämä on sosiaalista – ystävien kustannuksella?

"The trouble with socialism is that it takes all one’s evenings" (George Bernard Shaw). Sosialismin, mutta myös sosiaalisuuden, ongelma on, että se vie kaikki illat. Papin kohdalla se tarkoittaa seurakuntapiirejä, kerhoja, nuorteniltoja – kaikkia näitä aktiivihetkiä, joita kirkkomme on katsonut asiakseen järjestää. Ja kyllähän ne hyödyllisiä ovatkin, palvelevat monia: mutta kysyn, syövätkö ne liian suuren osan seurakunnan työstä? Tappaako rutiinipiirien pyörittäminen luovan ihmisten kohtaamisen? Palvelemmeko me vain kapeaa osaa seurakuntalaisista, onko kynnys piireihin tuloon liian korkea? Pitäisikö käyttää osa ajasta menemällä sinne, missä ihmiset yleensä ovat – kuppiloihin, kaduille, ostoskeskusten kappeleiden kupeelle?

Iltamenojen seurausta on se, että erään papin lapsi totesi: "Kato äiti, isä tuli kylään". Ja he olivat naimisissa. Molemmat toistensa ja pappi vielä enemmän työnsä kanssa.

Verkoston lailla levittäytyvien sosiaalisuusajatusten keskellä yksi tekijä yhdistää: tarve joustaa. Toisinaan työnantajan puolelta papin perheen vuoksi, toisinaan papin suunnalta tehokkaan työn vuoksi. Papin puolisojen osa lienee pappeja hankalampi: he eivät välttämättä varaudu henkisesti tulevaan. Pitäisiköhän heillekin järjestää valmentavia kursseja?

Arkun äärellä

(Papin alkutaival, 2005, osa 6)

Ensimmäistä kertaa hautaan siunaamassa. Jännitän. Pysähdyn arkulle ja katselen – kaunis kukkalaite, valkoinen hieno puuarkku, taustalla itkevät lähiomaiset. Kättelen heidät, lausun osanottoni – mitä muutakaan voi- ja istun alkuvirren ajaksi. Kohta teen hiekasta ristinmerkin: "Maasta sinä olet tullut…"

Monikin ystävä on kysellyt, miltä tuntuu siunata ihmisiä hautaan. Ensimmäisen kerran perusteella: levolliselta. Jännitys helpottaa, kun toiminta eli työ alkaa, ja joka hetki kokee itsensä tarpeelliseksi. Onhan pappi pohjimmiltaan ristinmerkkien tekoa varten, kasteesta hautaukseen.

Etukäteen pohdin, tulevatko oman kuolevaisuuden ajatukset mieleen siunatessa. Eivät tulleet, paitsi piilevästi, niin kuin lähes aina ihmisen todella tuntiessa jotain. Ilokin kirkastuu ohimenevyydestään. Elämä sen sijaan tuli vahvasti mieleen, ruumiiseenkin. Auringonvalo kirkon yläikkunoista ja muistotilaisuutta reunustaen, lintujen lento ja kesäpäivän kauneus.

Luther ajatteli, että ihmisen olisi hyvä ajatella kuolemaa joka päivä. Kun se on kaukana, elämän arvostamiseksi; kun se on lähellä, lähimmäisten auttamiseksi sen edessä. Ehkä papit ovatkin tämän takia etuoikeutettuja: kuolevaisuuden joutuu kohtaamaan niin usein, että tyhmempikin pantakauluksinen oppinee arvostamaan elämäänsä, jokaista kallisarvoista päivää. Ja kun hän unohtaa tämän olennaisen läksyn, saa hän työssään siitä pian muistutuksen.

Etuoikeutettuja olemme siinäkin, että saamme välittää sanomaa toivosta: kuolema ei olekaan kaikki. Nämä molemmat etuudet ovat tosin tarjolla myös yleisen pappeuden omaaville – jokaiselle Kristuksesta kuulleelle. Anna hyvän kiertää.

Kuin lintu langalla

eli kuinka huomaamattomasta tulee seurattu
(Papin alkutaival, 2005, osa 5)

Vakoilen. Nyt siihen on vielä tilaisuus. Katselen, kuinka ihmiset kulkevat arkiaskareissaan, istuskelen penkillä kuin lintu langalla. Kukaan ei kiinnitä minuun mitään erityishuomiota, kukaan ei valikoi puheitaan lähelläni, ei tarkkaile eikä yleensä ota kontaktia. Mitä kummallista tässä on?

Se, että pian asia muuttuu. Vielä ihmiset eivät tiedä, että olen heidän seurakuntansa pappi. Vielä en juuri ole kulkenut missään pantapaita päällä, en saarnannut, en esiintynyt alueella ilmestyvässä lehdessä. Pian minusta tulee julkisuuden henkilö, vapaa-aikananikin, halusin tai en.

Pari viikkoa myöhemmin huomaan, että arvioni osui oikeaan. Kuljen kauppaan ja mietin, pitäisikö tervehtiä mammaa, joka tuijottaa. Ja voinko ostaa saunaoluen? Käykö kuten eräälle kirkkoherralle keväällä, hänelle, jonka alkoholiostoksista kanneltiin tuomiokapituliin?

Huomaan myös, että kotona en vielä laita valkoista kaulusta paitaan, papin tunnusta. Perustelen sitä itselleni sillä, että on kuuma –kuten oikeasti kyllä onkin- ja kiinni oleva kaulus hiostaa. Samalla toisinaan mietin, onko kyse muustakin. Enkö vielä kehtaa tunnustaa kotilähiössä, että olen pappi?

On monia ammatteja, joissa joutuu kantamaan tiettyä virkaroolia. Lääkäri, poliisi, opettaja (”Eihän nyt opettaja voi viinaa ostaa”). Luulen silti, että papeilla virkaa joutuu kantamaan vielä muita enemmän. Muilla ammattiryhmillä virka on järkiperäinen, käsitettävä: mutta papit liittyvät uskontoon, pyhään, mystiseen. He ovat shamaanien seuraajia, yhteisön edusnaisia ja –miehiä Jumalaan päin, kollektiivisten toiveiden ja pelkojen kantajia, joihin on vaikea suhtautua neutraalisti. Seurauksena on, että kohdatessaan heitä ihmiset tarkkailevat omia ja papin toimia.

Joskus opiskeluaikana kapinoin lujasti sitä vastaan, että papit nähdään jotenkin Jumalan ja ihmisten välissä olevina. Ongelmallista se onkin, jos heidät nähdään parempina kuin muut, jotenkin jumalallisempina kuin toiset. Sitä kun he, me, eivät mitenkään välttämättä ole, ja vain Luoja tuntee kaikkien sydämet. Vähitellen olen kuitenkin miettinyt, viisaiden sanoja pohtiessani, että onko asetelma väistämätön. Onko olemassa ihmiskulttuuria ilman jonkinlaista papin roolia? Pyhän edushenkilöä? Runoilijaa, esirukoilijaa, uhripalveluksen suorittajaa, uskon asioiden opettajaa?

Pyöräilen eteenpäin, ja jos en ole varma, tunnistaako vastaantulija minut, nyökkään päätäni kuitenkin. Varmuuden vuoksi. Jos hän vaikka näkee minussa vilauksen Jumalasta, Hänen edushenkilönsä. Jumala nimittäin nyökkäisi. Ellei jopa pysäyttäisi ja halaisi.

Ole - hiljaa

(Papin alkutaival, 2005, osa 4)

Ennen pappisvihkimystä kokoonnumme vielä kerran yhteen, hiljaisuuden retriittiin. Retriitti = vetäytyminen, hiljaisuus = ?

Hiljaisuus on ollut outo ilmiö aina luomisen jälkeen, mutta kasvavassa määrin nykyaikaa kohti tultaessa. ”Tehtaat puskee usvaa, koneet tuottaa onnea / teräsrunkojen seassa / uinuu ihmisromua”, lauloi osuvasti CMX loputtoman melun ja tuotannon yhteiskunnasta.

Kristillinen perinne on aina sisältänyt hiljaisuuden viljelyä: sen moderni muoto ovat retriitit. Nyt moni meistä osallistuu ensi kertaa sellaiseen, minäkin. Sitoudumme olemaan puhumatta muuten paitsi rukoushetkissä ja halutessamme ohjaajien kanssa. Tarkoituksena on antaa tilaa sille, mikä odottaa vuoroaan arkikiireiden täyttämän pintakerroksemme alla.

Ensimmäinen ilta on vaikea. On niin paljon hyviä kokemuksia, mitä haluaisi jakaa: auringonvalo tuoreenvihreillä lehdillä, löydöt Raamatusta (todellakin, retriitin aikana tulee luettua sitä enemmän!), myötätunto toista kohtaan… On yllättävän vaikeaa olla ottamatta kontaktia toisiin. Koulutuksen aikana on syntynyt yhteyttä, ja nyt sille täytyy löytää sanattomia kanavia. Katseet hakevat muotoaan.

Toisena päivän rutinoituu. Toisinaan katsomme, toisinaan emme. Huomaan, että lupa olla epäsosiaalinen on hyvin rentouttavaa. Jos ei tahdo, ei toisia tarvitse huomioida – niin sovimme aluksi. Toinen valtaisan vapauttava asia on kännykän laatikoiminen. Se vapauttaa näköjään sekä ikuisen tavoitettavuuden riesasta että ajan tarkkailusta: kelloakaan ei nyt tarvitse. Aamulla soittokello herättää aamiaiselle, aamurukouksen jälkeen. Hiljaisuudessa nautituilla aterioilla koemme yllättävää yhteyden tunnetta – mutta onhan se perikristillistä, Pyhä Yhteissyöminen. Jälkeenpäin joku sanoikin, että ruoka maistui paremmalta. Oli aikaa maistella.

Kolmantena päivänä nousemme hiljaisuudesta. Hetket ennen kauan odotettua puhelupaa kihelmöivät. Mitä haluaisi sanoa ystäville, jos on ollut kaksi vuorokautta hiljaa heidän kanssaan? Kävelen kappeliin viimeistä rukoushetkeä varten, kevätauringossa, ja hymyilen: muut ovat jo paikalla, istuen kappelin ympärillä, erillään mutta yhdessä, kuin linnunpoikaset pesänsä vierellä.

Mietin, olisiko syytä useamminkin olla – hiljaa. Keskittyä olemiseen, ei puhumiseen tai toimimiseen tai tajunnan täyttämiseen sähkölaitteiden viesteillä. Ja kirkonelämän kannalta mietin: olisiko syytä hiljentyä kunnolla synnintunnustukseen, miettiä mitä on tehnyt? Olla aidosti hiljaa esirukouksen keskellä, syvärukoilla? Kun joku haluaa puhua, kuunnella – ja olla, läsnä, eikä yrittää heti ratkaista tilannetta?

Mietin rantalehdon puuta, joka on – hiljaa. Silti se elää, tuuli humisee sen lehdillä ja linnut laulavat sen oksilla.

He pesivät kirkontorneissa

(Papin alkutaipaleelta, 2005, osa 3)

Laulua, puhetta, paljon ääntä. Kouluttaja toteaa osuvasti, että papeilta ei puhe lopu – vaikka ajatus saattaisikin. Mutta kovin tarpeellista suuri osa tästä tämänkertaisesta puheesta on.

Miten sirottelen hiekkaa arkun päälle hautajaisissa? Mitä kysyn vihkikeskustelussa? Onko minulla vapaa-aikaa? Yliopistokoulutus antaa erinomaiset tiedolliset eväät, mutta ei liikaa käytännön taitoja. Osa meistä tulevista papeista ei ole vielä koskaan laatinut hautajaispuhetta. Edes harjoitukseksi. Puhumattakaan käytännön kuvioihin tutustumisesta kukkaseppeleiden ja hiekka-astioiden äärellä. Jumalanpalveluksesta saamme riittävän koulutuksen, toimituksista emme.

Onneksi kirkko yrittää –tai ainakin osa hiippakunnista– tsempata ordinaatiokoulutusten suhteen. Onhan kaikkien etu, että jokainen saisi riittävät alkeistiedot, joiden varassa voi pyytää seurakunnastaan lisäohjausta. Työpaikalla odottava perehdyttäjä kun ei aina ehdi tai osaa kaikkea opettaa, vaikka kuinka periaatteessa tahtoisi. Vuodet tuovat rutiinia ja samalla vaikeuksia asettua vasta-alkajan asemaan.

Tällä pikku parvella ei ole valittamista. Meitä opastetaan hyvin, saamme iltaisin jakaa kaikenlaisia kysymyksiä ja tarinoita (mitä jos joku ahdistelee? – vieraannunko lapsistani työaikojen takia? – sulhanen pyörtyi kerran alttarille…). On sattunut vielä niin, että joukossa ei ole yhtään änkyrää, ketään joka suhtautuisi alentuvasti toisiin. Erilaisia herätysliiketaustoja on, kuten Suomen Siionissa lähes aina, mutta tällä kertaa ne eivät haittaa. Matka on yhteinen, samoin tuleva pesintäpaikka: oma kirkontorni kylän tai kaupungin yllä. Näköalasta aavistaa jo jotain, aamun sarastuksen verran.

Parvi tulevia pappeja

(Papin alkutaipaleelta, 2005, osa 2)

Pienen muuttolintujoukon tavoin saapuu leirikeskukseen keväällä joukko valmistuvia teologian maistereita. Lintujen tavoin hekin haluavat nousta siivilleen, pukea ylleen mustat liepeet - vähän siiviltähän ne näyttävätkin. Tästä joukosta on tulossa pappeja, ja nyt he ovat kokoontuneet vihkimyskoulutukseen (eli ordinaatiokoulutukseen).

He ovat opiskelleet yliopistossa 160 opintoviikkoa, keskimääräisellä 7 vuoden ajalla. Joku hyvinkin nopeasti, jopa kolmessa vuodessa, toinen liki kymmenessä. Jostain ihmeen syystä – kirjaimellisesti – he ovat menneet aikoinaan pääsykokeeseen, läpäisseet sen, ja aloittaneet opinnot yhdessä lähes parinsadan muun kanssa. Siitä suuresta parvesta osa liiteli opettajiksi; sekalainen, monivärinen rypäs hajaantui erilaisiin muihin tehtäviin –toimittajiksi, konsulteiksi jne-; mutta suurin joukko kuitenkin seurakuntien palvelukseen. Eri tavoilla, eri aikataululla, osa vasta pitkään valmistumisen jälkeen.

Yksi on jo ollut ammatissa vuosikausia, ja päättänytkin pyrkiä papiksi; toinen on tullut isosvuosien jälkeen suoraan tiedekuntaan ja sieltä pastoriksi. Yhdellä on isompi nokka kuin toisella, jollakin ehkä jo nyt suuret korvat. Yksi on tottunut lentämään pitkäänkin, toinen pelkää siipiensä kantavuutta. Yhteistä kaikille on se, että jokainen joutuu luottamaan tuuleen. Kaikkia kannattelee pohjimmiltaan jokin muu kuin heidän oma voimansa.

”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät”, sanoo Kristus lohduttavasti evankeliumissa. Kun tulevien pappien parvi opiskelee pappislupausta, ei voi muuta kuin luottaa Jeesuksen sanoihin.

Minä N.N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.

Todellakin, tähän Jumala meitä auttakoon. Kuinka kukaan voi tällaisesta lupauksesta selvitä?

Pappi. Minäkö?

(Papin alkutaipaleelta, 2005, osa 1)

Tervetuloa mukaan matkalle. Kesäkuun alussa minut vihitään papiksi, kaikkien kristittyjen yhteisestä (yleisestä) pappeudesta erityiseen pappeuteen.

Ja kyllähän se aika erityistä onkin. Sanoisinko jopa erikoista. Erikoiset kuteet, erityinen rooli, kaikki erilaiset odotukset ihmisiltä – ”voi kauhee, sä ootkin pappi ja mä puhuin tämmöstä”, ”kyllä papin pitää elää esikuvana seurakunnalle”, ”se kuulemma osti kaljapullon, vaikka on pappi”.

Kuka tällaiseen virkaan haluaa, kantamaan kaikkia näitä odotuksia? Toiveita ja syytöksiä, pelkoja ja odotuksia, Jumalan sijaisena paremman puutteessa?

Yhä meitä hulluja löytyy, niin kuin on löytynyt kohta parituhatta vuotta. Useimmat meistä tosin sanovat puolustuksekseen, että ovat saaneet kutsun. Kutsumuksen. Mutta se ei poista sitä, että alttarilla pappisvihkimyksessä pitää sanoa ”tahdon”, jos papiksi haluaa.

Kahden ja kolmen vuosikymmenen välissä, suomalaisena, naimisissa, perheellisesti lapsettomana ja henkisesti lapsellisena olen pappeuteen lähdössä (ja toivottavasti myös hengellisesti lapsellisena). Miksi ihmeessä? Sitä yritän teille jakaa tässä nettipäiväkirjassa, blogissa. Haluan puhua suoraan, vaikka hengellisistä usein voikin puhua vain kiertoteitse, vertauskuvin. Omista tunnoistaan sen sijaan voi avautua, kertoa ympäristön reaktioista, pohtia elämää ja evankelisluterilaisuutta vastavihityn papin näkökulmasta.

Tirkistelyn estämiseksi kirjoitan nimimerkillä, ainakin toistaiseksi. Kun vähän vanhenee ja viisastuu työssä, arvioidaan asiaa uudelleen: pyrin rehellisyyteen, mikä tarkoittaa väistämättä ajoittaista väärässä olemista. Monet jutut kun oppii vasta ajan kanssa, ajattelu kehittyy ja ymmärrys edes vähän kasvaa. Asianosaisia suojellakseni ketään ei siis pitäisi tunnistaa näistä teksteistä, paitsi julkisuudessa omasta tahdostaan esiintyneitä henkilöitä. Papin vaito-olovelvollisuus on ehdoton – mutta siitä lisää myöhemmin. Nyt on aika olla ensi kertaa vaiti.