Iron Maiden, Metallica ja mä

eli rippikoulusta, osa 1

(julkaistu alunperin 2005)

Mikä on tämä sävel, joka Tilkkutäkin ja Evankeliumin ohella joka vuosi rippikoulun oleskelutilasta kajahtaa? Trooperin riffi, hevibiisin kitarakuvio. Akustinen kitara + 15-vuotiaiden joukko = vähintään muutama soittotaitoinen + riffejä. Joko isonen tai sitten näppäilykyvystään mainetta saanut leiriläinen soittelee pätkittäin biisejä, pieni joukko kuuntelee ympärillä ja suurempi vähän matkan päässä. Kenties muistellaan yhdessä sanoja, kirjoitellaan niitä tai bändien logoja vihkoihin.

Miksi kirjoitan tästä? Koska pidän heviä sopimattomana rippikouluun? Vai koska pidän hevistä? Jälkimmäinen on lähempänä, mutta ei koko totuus. Kirjoitan siksi, että musiikki (kuten tuoksut) ovat pikahissejä muistin syviin kuiluihin, varastohuoneisiin joista ei aina etsiessään löydä haluamaansa, mutta joista välähdyksenomaisesti näkee paikkoja kirkkaasti havaitessaan tutun, tiettyyn aikaan/tilaan liittyvän sävelen (tai tuoksun). Kun nyt olen ensimmäisellä riparillani pastorina, vie tuon riffin kuuleminen minut salamannopeasti takaisin omalle rippileirilleni, kymmenkunta vuotta sitten. Aivan samalla lailla mekin kuuntelimme ja soitimme, ja jopa aivan samoja biisejä (kertoneeko jotain hevin nykytilasta vai eräiden kappaleiden klassikoitumisesta?).

Ja nyt olen pappi. Niin vähän aikaa sitten istuin itse tunneilla, seikkailin yöllä (kiltisti), paimensin leiriläisiä isoskesinä… ja nyt he odottavat minun tietävän uskonasioista eniten, työtoverit antavat minulle vastuun opetuksesta, ja rooli on aivan erilainen kuin kesäteologinakaan. Vastuu tuntuu. Itselleni ripari oli piilevästi käänteentekevä kokemus, ja samanlaisia mahdollisuuksia haluaa tarjota leiriläisille.

Koen suurena etuna sen, että todella muistan kuunnelleeni samoja kappaleita. On olemassa kulttuurinen side, kosketuspinta jonka kautta tutustua nuoriin. Jos perusedellytykset ovat kunnossa, paljoahan ei tarvita, että nuoriin saa kontaktia leirin vapaa-aikana. Kynnys lienee suurin työntekijöiden, erityisesti pappien, taholla: mistä aloittaa jutustelu luontevasti? Kysymys jostain oppisisällöstä vie keskustelun vaarallisen lähelle tenttaamisen tunnetta, lempiruoistakaan ei voi puhua niin mukavasti kuin lastenleirien väen kanssa… Nuorelle papille keskustelunavauksia löytyy - mutta löytyy vanhemmallekin, jos pohtii ja uskaltaa.

Mutta en erehdy luulemaan, että roolini olisi olla leiriläisten kaveri. Ystävä kyllä, tietyllä tapaa, mutta olen pääsemättömästi leirin pappi, kauluksen ja stolan ja ikeen kantaja. Ajat, jolloin olin kaveri, ovat menneet, pysyvästi: halusin tai en, olen opettaja, vierelläkulkija ja myös – esikuva, vapaa-aikanakin. Mutta silti, jälleen kerran, käyvät toteen leirin kuluessa Kristuksen sanat: "minun ikeeni on hyvä kantaa, ja minun kuormani on kevyt."