Papin sosiaalinen elämä

(Papin alkutaival, 2005, osa 7)

Kännykkä soi ja mietin, vastaanko – olen vapaalla. Ei, se ei ole edes työkännykkä, eikä myöskään työpuhelu siviilikännykkään; vaikka näihin molempiin jotkut virkasiskot ja –veljet vastaavat vapaa-aikanaankin. Se on siviilipuhelu siviilikännykkään – mutten vain jaksa keskustella sivistyneesti.

Kun töissä tuntikaupalla kuuntelee ihmisiä (jos teet työsi hyvin, et itse puhu kovin paljon) ja tulee kotiin, ei ensimmäisenä tule mieleen soittaa kaverille ja kysyä kuulumisia. Ei yksinkertaisesti jaksa kuunnella. Samasta ilmiöstä kärsivät osittain puolisot ja lapset, perhetilanteesta riippuen, vaikka erityisasemassa ovatkin. Papin elämä on sosiaalista – ystävien kustannuksella?

"The trouble with socialism is that it takes all one’s evenings" (George Bernard Shaw). Sosialismin, mutta myös sosiaalisuuden, ongelma on, että se vie kaikki illat. Papin kohdalla se tarkoittaa seurakuntapiirejä, kerhoja, nuorteniltoja – kaikkia näitä aktiivihetkiä, joita kirkkomme on katsonut asiakseen järjestää. Ja kyllähän ne hyödyllisiä ovatkin, palvelevat monia: mutta kysyn, syövätkö ne liian suuren osan seurakunnan työstä? Tappaako rutiinipiirien pyörittäminen luovan ihmisten kohtaamisen? Palvelemmeko me vain kapeaa osaa seurakuntalaisista, onko kynnys piireihin tuloon liian korkea? Pitäisikö käyttää osa ajasta menemällä sinne, missä ihmiset yleensä ovat – kuppiloihin, kaduille, ostoskeskusten kappeleiden kupeelle?

Iltamenojen seurausta on se, että erään papin lapsi totesi: "Kato äiti, isä tuli kylään". Ja he olivat naimisissa. Molemmat toistensa ja pappi vielä enemmän työnsä kanssa.

Verkoston lailla levittäytyvien sosiaalisuusajatusten keskellä yksi tekijä yhdistää: tarve joustaa. Toisinaan työnantajan puolelta papin perheen vuoksi, toisinaan papin suunnalta tehokkaan työn vuoksi. Papin puolisojen osa lienee pappeja hankalampi: he eivät välttämättä varaudu henkisesti tulevaan. Pitäisiköhän heillekin järjestää valmentavia kursseja?