He pesivät kirkontorneissa

(Papin alkutaipaleelta, 2005, osa 3)

Laulua, puhetta, paljon ääntä. Kouluttaja toteaa osuvasti, että papeilta ei puhe lopu – vaikka ajatus saattaisikin. Mutta kovin tarpeellista suuri osa tästä tämänkertaisesta puheesta on.

Miten sirottelen hiekkaa arkun päälle hautajaisissa? Mitä kysyn vihkikeskustelussa? Onko minulla vapaa-aikaa? Yliopistokoulutus antaa erinomaiset tiedolliset eväät, mutta ei liikaa käytännön taitoja. Osa meistä tulevista papeista ei ole vielä koskaan laatinut hautajaispuhetta. Edes harjoitukseksi. Puhumattakaan käytännön kuvioihin tutustumisesta kukkaseppeleiden ja hiekka-astioiden äärellä. Jumalanpalveluksesta saamme riittävän koulutuksen, toimituksista emme.

Onneksi kirkko yrittää –tai ainakin osa hiippakunnista– tsempata ordinaatiokoulutusten suhteen. Onhan kaikkien etu, että jokainen saisi riittävät alkeistiedot, joiden varassa voi pyytää seurakunnastaan lisäohjausta. Työpaikalla odottava perehdyttäjä kun ei aina ehdi tai osaa kaikkea opettaa, vaikka kuinka periaatteessa tahtoisi. Vuodet tuovat rutiinia ja samalla vaikeuksia asettua vasta-alkajan asemaan.

Tällä pikku parvella ei ole valittamista. Meitä opastetaan hyvin, saamme iltaisin jakaa kaikenlaisia kysymyksiä ja tarinoita (mitä jos joku ahdistelee? – vieraannunko lapsistani työaikojen takia? – sulhanen pyörtyi kerran alttarille…). On sattunut vielä niin, että joukossa ei ole yhtään änkyrää, ketään joka suhtautuisi alentuvasti toisiin. Erilaisia herätysliiketaustoja on, kuten Suomen Siionissa lähes aina, mutta tällä kertaa ne eivät haittaa. Matka on yhteinen, samoin tuleva pesintäpaikka: oma kirkontorni kylän tai kaupungin yllä. Näköalasta aavistaa jo jotain, aamun sarastuksen verran.

Parvi tulevia pappeja

(Papin alkutaipaleelta, 2005, osa 2)

Pienen muuttolintujoukon tavoin saapuu leirikeskukseen keväällä joukko valmistuvia teologian maistereita. Lintujen tavoin hekin haluavat nousta siivilleen, pukea ylleen mustat liepeet - vähän siiviltähän ne näyttävätkin. Tästä joukosta on tulossa pappeja, ja nyt he ovat kokoontuneet vihkimyskoulutukseen (eli ordinaatiokoulutukseen).

He ovat opiskelleet yliopistossa 160 opintoviikkoa, keskimääräisellä 7 vuoden ajalla. Joku hyvinkin nopeasti, jopa kolmessa vuodessa, toinen liki kymmenessä. Jostain ihmeen syystä – kirjaimellisesti – he ovat menneet aikoinaan pääsykokeeseen, läpäisseet sen, ja aloittaneet opinnot yhdessä lähes parinsadan muun kanssa. Siitä suuresta parvesta osa liiteli opettajiksi; sekalainen, monivärinen rypäs hajaantui erilaisiin muihin tehtäviin –toimittajiksi, konsulteiksi jne-; mutta suurin joukko kuitenkin seurakuntien palvelukseen. Eri tavoilla, eri aikataululla, osa vasta pitkään valmistumisen jälkeen.

Yksi on jo ollut ammatissa vuosikausia, ja päättänytkin pyrkiä papiksi; toinen on tullut isosvuosien jälkeen suoraan tiedekuntaan ja sieltä pastoriksi. Yhdellä on isompi nokka kuin toisella, jollakin ehkä jo nyt suuret korvat. Yksi on tottunut lentämään pitkäänkin, toinen pelkää siipiensä kantavuutta. Yhteistä kaikille on se, että jokainen joutuu luottamaan tuuleen. Kaikkia kannattelee pohjimmiltaan jokin muu kuin heidän oma voimansa.

”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät”, sanoo Kristus lohduttavasti evankeliumissa. Kun tulevien pappien parvi opiskelee pappislupausta, ei voi muuta kuin luottaa Jeesuksen sanoihin.

Minä N.N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.

Todellakin, tähän Jumala meitä auttakoon. Kuinka kukaan voi tällaisesta lupauksesta selvitä?

Pappi. Minäkö?

(Papin alkutaipaleelta, 2005, osa 1)

Tervetuloa mukaan matkalle. Kesäkuun alussa minut vihitään papiksi, kaikkien kristittyjen yhteisestä (yleisestä) pappeudesta erityiseen pappeuteen.

Ja kyllähän se aika erityistä onkin. Sanoisinko jopa erikoista. Erikoiset kuteet, erityinen rooli, kaikki erilaiset odotukset ihmisiltä – ”voi kauhee, sä ootkin pappi ja mä puhuin tämmöstä”, ”kyllä papin pitää elää esikuvana seurakunnalle”, ”se kuulemma osti kaljapullon, vaikka on pappi”.

Kuka tällaiseen virkaan haluaa, kantamaan kaikkia näitä odotuksia? Toiveita ja syytöksiä, pelkoja ja odotuksia, Jumalan sijaisena paremman puutteessa?

Yhä meitä hulluja löytyy, niin kuin on löytynyt kohta parituhatta vuotta. Useimmat meistä tosin sanovat puolustuksekseen, että ovat saaneet kutsun. Kutsumuksen. Mutta se ei poista sitä, että alttarilla pappisvihkimyksessä pitää sanoa ”tahdon”, jos papiksi haluaa.

Kahden ja kolmen vuosikymmenen välissä, suomalaisena, naimisissa, perheellisesti lapsettomana ja henkisesti lapsellisena olen pappeuteen lähdössä (ja toivottavasti myös hengellisesti lapsellisena). Miksi ihmeessä? Sitä yritän teille jakaa tässä nettipäiväkirjassa, blogissa. Haluan puhua suoraan, vaikka hengellisistä usein voikin puhua vain kiertoteitse, vertauskuvin. Omista tunnoistaan sen sijaan voi avautua, kertoa ympäristön reaktioista, pohtia elämää ja evankelisluterilaisuutta vastavihityn papin näkökulmasta.

Tirkistelyn estämiseksi kirjoitan nimimerkillä, ainakin toistaiseksi. Kun vähän vanhenee ja viisastuu työssä, arvioidaan asiaa uudelleen: pyrin rehellisyyteen, mikä tarkoittaa väistämättä ajoittaista väärässä olemista. Monet jutut kun oppii vasta ajan kanssa, ajattelu kehittyy ja ymmärrys edes vähän kasvaa. Asianosaisia suojellakseni ketään ei siis pitäisi tunnistaa näistä teksteistä, paitsi julkisuudessa omasta tahdostaan esiintyneitä henkilöitä. Papin vaito-olovelvollisuus on ehdoton – mutta siitä lisää myöhemmin. Nyt on aika olla ensi kertaa vaiti.