(Papin alkutaipaleelta, 2005, osa 3)
Laulua, puhetta, paljon ääntä. Kouluttaja toteaa osuvasti, että papeilta ei puhe lopu – vaikka ajatus saattaisikin. Mutta kovin tarpeellista suuri osa tästä tämänkertaisesta puheesta on.
Miten sirottelen hiekkaa arkun päälle hautajaisissa? Mitä kysyn vihkikeskustelussa? Onko minulla vapaa-aikaa? Yliopistokoulutus antaa erinomaiset tiedolliset eväät, mutta ei liikaa käytännön taitoja. Osa meistä tulevista papeista ei ole vielä koskaan laatinut hautajaispuhetta. Edes harjoitukseksi. Puhumattakaan käytännön kuvioihin tutustumisesta kukkaseppeleiden ja hiekka-astioiden äärellä. Jumalanpalveluksesta saamme riittävän koulutuksen, toimituksista emme.
Onneksi kirkko yrittää –tai ainakin osa hiippakunnista– tsempata ordinaatiokoulutusten suhteen. Onhan kaikkien etu, että jokainen saisi riittävät alkeistiedot, joiden varassa voi pyytää seurakunnastaan lisäohjausta. Työpaikalla odottava perehdyttäjä kun ei aina ehdi tai osaa kaikkea opettaa, vaikka kuinka periaatteessa tahtoisi. Vuodet tuovat rutiinia ja samalla vaikeuksia asettua vasta-alkajan asemaan.
Tällä pikku parvella ei ole valittamista. Meitä opastetaan hyvin, saamme iltaisin jakaa kaikenlaisia kysymyksiä ja tarinoita (mitä jos joku ahdistelee? – vieraannunko lapsistani työaikojen takia? – sulhanen pyörtyi kerran alttarille…). On sattunut vielä niin, että joukossa ei ole yhtään änkyrää, ketään joka suhtautuisi alentuvasti toisiin. Erilaisia herätysliiketaustoja on, kuten Suomen Siionissa lähes aina, mutta tällä kertaa ne eivät haittaa. Matka on yhteinen, samoin tuleva pesintäpaikka: oma kirkontorni kylän tai kaupungin yllä. Näköalasta aavistaa jo jotain, aamun sarastuksen verran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti