(Papin alkutaival, 2005, osa 4)
Ennen pappisvihkimystä kokoonnumme vielä kerran yhteen, hiljaisuuden retriittiin. Retriitti = vetäytyminen, hiljaisuus = ?
Hiljaisuus on ollut outo ilmiö aina luomisen jälkeen, mutta kasvavassa määrin nykyaikaa kohti tultaessa. ”Tehtaat puskee usvaa, koneet tuottaa onnea / teräsrunkojen seassa / uinuu ihmisromua”, lauloi osuvasti CMX loputtoman melun ja tuotannon yhteiskunnasta.
Kristillinen perinne on aina sisältänyt hiljaisuuden viljelyä: sen moderni muoto ovat retriitit. Nyt moni meistä osallistuu ensi kertaa sellaiseen, minäkin. Sitoudumme olemaan puhumatta muuten paitsi rukoushetkissä ja halutessamme ohjaajien kanssa. Tarkoituksena on antaa tilaa sille, mikä odottaa vuoroaan arkikiireiden täyttämän pintakerroksemme alla.
Ensimmäinen ilta on vaikea. On niin paljon hyviä kokemuksia, mitä haluaisi jakaa: auringonvalo tuoreenvihreillä lehdillä, löydöt Raamatusta (todellakin, retriitin aikana tulee luettua sitä enemmän!), myötätunto toista kohtaan… On yllättävän vaikeaa olla ottamatta kontaktia toisiin. Koulutuksen aikana on syntynyt yhteyttä, ja nyt sille täytyy löytää sanattomia kanavia. Katseet hakevat muotoaan.
Toisena päivän rutinoituu. Toisinaan katsomme, toisinaan emme. Huomaan, että lupa olla epäsosiaalinen on hyvin rentouttavaa. Jos ei tahdo, ei toisia tarvitse huomioida – niin sovimme aluksi. Toinen valtaisan vapauttava asia on kännykän laatikoiminen. Se vapauttaa näköjään sekä ikuisen tavoitettavuuden riesasta että ajan tarkkailusta: kelloakaan ei nyt tarvitse. Aamulla soittokello herättää aamiaiselle, aamurukouksen jälkeen. Hiljaisuudessa nautituilla aterioilla koemme yllättävää yhteyden tunnetta – mutta onhan se perikristillistä, Pyhä Yhteissyöminen. Jälkeenpäin joku sanoikin, että ruoka maistui paremmalta. Oli aikaa maistella.
Kolmantena päivänä nousemme hiljaisuudesta. Hetket ennen kauan odotettua puhelupaa kihelmöivät. Mitä haluaisi sanoa ystäville, jos on ollut kaksi vuorokautta hiljaa heidän kanssaan? Kävelen kappeliin viimeistä rukoushetkeä varten, kevätauringossa, ja hymyilen: muut ovat jo paikalla, istuen kappelin ympärillä, erillään mutta yhdessä, kuin linnunpoikaset pesänsä vierellä.
Mietin, olisiko syytä useamminkin olla – hiljaa. Keskittyä olemiseen, ei puhumiseen tai toimimiseen tai tajunnan täyttämiseen sähkölaitteiden viesteillä. Ja kirkonelämän kannalta mietin: olisiko syytä hiljentyä kunnolla synnintunnustukseen, miettiä mitä on tehnyt? Olla aidosti hiljaa esirukouksen keskellä, syvärukoilla? Kun joku haluaa puhua, kuunnella – ja olla, läsnä, eikä yrittää heti ratkaista tilannetta?
Mietin rantalehdon puuta, joka on – hiljaa. Silti se elää, tuuli humisee sen lehdillä ja linnut laulavat sen oksilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti