Iloitkaa Herrassa

Julkaistu alun perin 27.9.2007, sarjan viimeiseksi jäänyt kirjoitus

”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” (Ap.t. 17:28)

Kuulostaako otsikko sangen hengelliseltä? Kenties, mutta samalla se on mitä maallisin – jos ajattelee ja uskoo, että Jumala on todella läsnä kaikkialla. Silloin me olemme Hänessä ja Hän meissä.

Mystiikan (joka sinänsä on käytännöllisempää kuin mikään muu) sijasta tähtäyspisteeni on nyt ilossa ja kauneudessa. Tällaisena syysiltana, kun harmaan päivän jälkeen valo katsoo maailmaa ennen uneen vaipumistaan, puut hohtavat keltaisina ja punaisina tummia pilviä vasten ja vesipisarat kimaltavat – tällaisena syysiltana maailman kauneus vallitsee. Vaikka pilvet ovatkin tummat ja valtavat.

Ilo ja kauneus ovat kristinuskolle yllättävän vaikea asia. Uskontomme ytimessä on pääsiäisen ilo, loputtomasta itseyrittämisestä vapauttava Jeesuksen opetus ja Jumalan armon vakuutus – mutta silti kovin usein tunnelma on pitkäperjantainen.

Jumalanpalveluksen toimittajat ajattelevat usein, etteivät halua loukata surevia ja kärsiviä liiallisella ilolla. Omista riemullisista kokemuksista voi kristityn olla vaikea puhua, kun pelkää kuulostavansa kehuskelijalta tai menestysteologian kannattajalta.

Ajattelen ja uskon, että on oltava mitä on. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Jos on murheellinen, on. Jos kykenee riemuitsemaan, jakakoon ilon muiden kanssa. ”Itkekää itkevien kanssa, iloitkaa iloitsevien kanssa”, opasti Paavalikin. Mutta entä jos itseä itkettää ja toista naurattaa, tai päinvastoin?

Laaja ymmärrys elämästä hyväksyy sen, että minulla on oikeus olla minä ja sinulla sinä. Säät vaihtelevat: kukin kolkka saa osansa erilaisista ilmoista. Loukkaako naapurin ilo minua – miksi? Lähimmäiseni itkee – mutta minua on juuri nyt siunattu hyvällä ololla, jonka voimin saan yrittää ilmentää toivoa.

Me kuljemme hämmästyttävien aarteiden keskellä.

Jatkuu seuraavassa numerossa. 

Leipääntyminen

Julkaistu alun perin 19.8.2007

Reilut kaksi vuotta pappeutta takana. Joko uhkaa leipääntyminen?

Ainakaan blogia ei ole tullut paljoa ensimmäisen vuoden jälkeen kirjoiteltua. Alkumetreillä uusia oivalluksia viran luonteesta tulee paljon: niin moni asia on uutta ja aistit valppaina. Ja ainakin itseni kohdalla myös töitä oli vähemmän: kun aikansa katsoo, missä tarvitaan työtä, lähtee niille pelloille ja kirjoittamisaikakin hupenee. Iltaisin usein väsyttää, se on rehellinen tunnustus, eikä kirjoituskone aina houkuta.
"Virta vie mukanaan, mutta matkasta voi aina nauttia. Joskus on kovempaa kyytiä, jolloin keskittyy pinnalla pysymiseen; toisinaan, suvannoissa, voi rauhassa katsella ympärilleen, kellua. Ja aina armo on se, joka kannattaa."

Keskustelin leipääntymisestä useamman kerran virkaveljien kanssa työhön perehtyessäni. Heidän viestinsä oli, että pappina olo vaatii hyvää psyykkistä kestävyyttä, mutta työnkuvaltaan virka ei koskaan ole tyhjentävästi läpikäyty. Ihmiset ovat pohjimmiltaan samoja, mutta joka päivänä odottavat uudet haasteet heidän kanssaan. Inhimillisen elämän rikkaus, hyvässä ja pahassa, ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä. Pappina pääsee näkemään toisinaan syviin vesiin. Pohjalta voi löytyä hämmästyttäviä aarteita – tai, useammin, kuvottavaa mutaa. Luonto on kuitenkin aivan perustaltaan puhdasta. Sen muistaminen auttaa myös jaksamisessa. Jostain nämä saasteet ovat kertyneet matkan varrelta. Niiden alta löytyy kasteen puhdas vesi, lapsen autuas katse.

Tämä ei ole kommentti perisyntiä vastaan, vaan pikemminkin sen puolesta. Niin suloisia kuin vauvana olemmekin, yksikään meistä ei vanhukseksi pääse tekemättä monenlaista väärää ja jättämättä monenlaista hyvää tekemättä. Tässä vastaukseni esimerkiksi Toni Edelmanille, joka viime viikon Kotimaassa kummasteli perisyntiä. Painovoiman tavoin se painaa ihmisiä alaspäin, niin kauniita olentoja kuin me parhaimmillaan saammekin olla.

Siinä mielessä kyllä leipäännyn, että ehtoollisleipä kantaa, estää nääntymästä. Viini virvoittaa, Kristus kirkastuu ja jaksaa jatkaa matkaa. Vaikka saarna ei juuri tänään olisikaan erityisesti puhutellut.

Syytetyn puolustuspuhe

Tuomiosunnuntain viikolla (2006)

Kunnioitettu Kuulija, haluan ensiksi sanoa, että olen pahoillani. Poissaoloni luotasi venyi pitkäksi. Kiitos kärsivällisyydestä.

Toiseksi haluan myöntää, etten tiedä, olenko syyllinen vai syytön. Arvelen vahvasti, että molempia.

Tämä sanasarja on kertonut pappeudesta, sen alkutaipaleesta. Kuvaavaa on, että tietyn ajan jälkeen tuli tauko. Sanottavaa ei ollut enää yhtä paljon, tai sitten se käytettiin muualla. Mistä tämä kertoo?

Varmasti siitä, että alussa tapahtuu paljon. Toisten kohdalla tietyt vaiheet etenevät varmasti nopeammin kuin toisilla, mutta kaikki jakanevat samat alun jaksot: uutuudenviehätyksen, alun innostuksen ja avuttomuuden kaiken ollessa uutta. Ensimmäiset pettymykset, itseen ja työhön ja työyhteisöön. Ensimmäiset pohdinnat oman jaksamisen suhteen. Ensimmäiset valinnat ongelman ratkaisemiseksi.

Tässä syntyvät ensimmäiset suuret erot. Yksi suostuu kaikkeen, omantunnon tai esimiehen tai määräaikaisen työn säilyttämisen vuoksi, ja vuoden jälkeen huomaa voimiensa kuluneen arvaamattomasti. Piilevästi alkaa tuntea iloa harvemmasta ja harvemmasta asiasta. Tässäkin vaiheessa voi onneksi vielä kääntyä eri suuntaan, jos havaitsee asioiden tilan.

Toinen vaihtoehto on opetella sanomaan ei. Kohteliaasti, harkiten, joustaen, mutta kuitenkin: sanomaan myös ei. Kaikkeen ei ehdi, kaikkeen ei pysty. Mahdollisia hyödyllisiä asioita on aina enemmän kuin resursseja niiden tavoittamiseen.

Uusi pappi tuo mukanaan uutuuden viehätyksen. Kaikessa seurakunnan vakiotoiminnassa vastaanotetaan ilolla se, että uusi kasvo tulisi paikalle. Tuomaan jotain uutta, kenties tekemään jotain mitä vanhat eivät ole halunneet tai ehtineet. Häntä voidaan yrittää käyttää välikappaleena jonkin sellaisen toteuttamiseen, mikä ei ole aiemmin onnistunut. Parhaimmillaan tämä on uutta luovuutta, pahimmillaan manipulointia.

Juuri ennen pappisvihkimystä keskustelin vanhan saarnaajan kanssa, kysellen neuvoja viranhoidon alkutaipaleelle. Yksi niistä varoitti pettymisestä. ”Moni pappi pettyy johonkin ensimmäisten parin-kolmen vuoden aikana, katkeroituu ja ajautuu väärään suuntaan”. Tämä on todellinen, salakavala vaara. Miten kohtaan pettymykset, vaikeat rakenteelliset ongelmat, henkilöstöristiriidat? Menenkö mukaan purnaamiseen? Yritänkö lyödä Gordionin solmun nopeasti halki, epäonnistun ja turhaudun? ”Parhaani yritin, ei kelvannut, olkoot sitten”, sanoo ylpeä. Kun kuitenkin kaikilla vakavammilla ongelmilla on juurensa syvällä, josta niitä ei nopeasti kaiveta esiin eikä etenkään nopeasti katkota vahingoittamatta enemmän kuin mitä onnistuu parantamaan.

Hyvä Tuomari, ensimmäisen kokonaisen kirkkovuoteni viranhoito näyttäytyy tältä kannalta katsottuna…

Kärsimys auringossa

Julkaistu alunperin 19.4.2006

Pitkäperjantaiksi sattui kirkas sää, ainakin osaksi päivää. On jotenkin kummallista olla kirkkaassa kirkossa, kun muistellaan Kristuksen kärsimyksen kirjaimellisesti karseita vaiheita. Sitä jotenkin odottaa, että pimeys laskeutuisi kuudentena tuntina nytkin…

Samanlaista koin, kun kävin vuosia sitten Auschwitzissä. Sisällä ihmisen pahuuden kestämättömät jäljet, ulkona kirkas aurinko ja linnunlaulu… Hirveä kontrasti, musta ja valkoinen, pimeys ja valo rinnakkain.

Mutta niinhän ne taitavat aina olla? Helposti kuvittelee, että keskitysleireillä oli oikeasti mustavalkoista. Vaan ei, yhtä lailla tuomitutkin kuulivat linnut, aurinko osui heidän kasvoilleen, maailmassa oli värit, turhan verenpunaiset tosin. Sama harhakuvitelma on helppo siirtää ihmisiin: kuvitella, että on hyviä ja on pahoja, mielihyvin unohtaa omassa itsessäänkin asuva pahuus.

Kristinuskon ytimessä on karu kertomus siitä, kuinka paha ihminen kykenee olemaan, aivan tavallinen ihminen. Mutta onneksi ytimessä on samalla kertomus siitä, kuin hyvä ihminen voi olla – Jumalan avulla tosin, mutta hänessähän me ”elämme, liikumme ja olemme”, kuten Paavali asian muotoilee. Kumpaakaan ihmisyyden puolta ei saisi unohtaa – eikä maanpäällisessä muodossa erottaa. Se aika, jolloin olemme sellaisia kuin parhaimmillamme voisimme olla, ei koita ennen kuolemaa. Paitsi kuulemma Nasaretin Pojalle.

Tämä on aikamoinen haaste, kun miettii papin julistustyötä. Miten saarnata synti havaittavaksi, mutta samalla sen jälkeen todistaa Jumalan armollisuudesta ja jokaisen ihmisen hyvyydestä luotuna olentona?

Palautetta!

Julkaistu alunperin 9.4.2006

”Pastori puhui niin kauniisti.”
”Juuri tästä pastorin saarnasta olen aina pitänyt.”

Nämä ovat kliseitä palautteesta, jota pappi saa. Harmi vaan, että useissa kliseissä on totuuspohjansa.
(Ja pohjahan on syvältä.)

Pelokseni huomaan jo nyt, että saan palautetta paljon vähemmän kuin ennen. Kun työntekijä on uusi, hän muistaa kysyä ja hänelle saatetaan jopa muistaa kysymättäkin kertoa palautetta (erityisesti tietysti silloin, jos homma ontuu). Ei aikaakaan, kun vasta-alkaneesta tulee vakiotyöläinen, ja palaute lipuu taustalle veneen porskuttaessa eteenpäin.

Palaute on ongelmallinen juttu kirkon työssä. Yhtäältä se on välttämätöntä: alkaen jo äänen voimakkuudesta ja selkeydestä, kulkien puheiden selkeyteen asiallisesti. Uskonnolliset asiat ovat niin vaikeasti sanoiksi puettavia, että keskustelu olisi tosiaan tarpeen – onneksi joissain seurakunnissa onkin ”saarnajatkot”-käytäntö, jossa messun jälkeen pappi ja seurakuntalaiset voivat keskustella saarnasta ja päivän teksteistä.

Yhtäältä palaute olisi siis välttämätöntä, mutta toisaalta se ei ole tämän työn perusta samalla tavalla kuin joissain muissa palveluammateissa. Jos kaikki ovat pelkästään iloisia ja tyytyväisiä, herää epäilys, onko sanaa saarnattu oikein. Ja hyvät lukijat, jos olette tutustuneet aiempiin kirjoituksiini, tiedätte hyvin, kuinka tärkeänä pidän ilon lisäämistä kirkkomme elämässä. Mutta Jumalan Sanan tehtävänä ei ole herättää pelkästään itsetyytyväisyyttä ja iloa, vaan myöskin vakavaa itsetutkiskelua: olenko minä oikealla tiellä? On aivan liian helppoa saarnata ihmisten korvasyyhyyn, vahvistaa yhteisössään vallitsevia oletuksia ja kuulijoiden oikeassa olemista. Ja kun kuitenkin Jeesuksen sanat aina haastavat miettimään, tottelemmeko kivisiä sääntöjä ja mielipiteitä – vai näemmekö asiat sydämellä, lähimmäisenrakkauden silmin.

Pappi palvelee seurakuntaa – ja samalla Jumalan Sanaa. Hänen työnsä yksi osa on se, että hän ei tiedä kylvönsä tulosta: vihamielinen ensireaktio voi muuttua hedelmälliseksi kasvuksi, kiittävä ensipalaute voi olla seurausta siitä, ettei mikään ole liikahtanut. Papin on oltava yhteisöllinen, mutta myös yksinäinen – aika taiteilua. Onneksi tässä ei olla vain itsensä varassa, vaan saarnataan jostain Toisesta (joka on Ensimmäinen).

Hyvät ihmiset, antakaa siis palautetta! Se on tärkeää paitsi työntekijöille, myös itsellenne. Liian usein me nurisemme itseksemme, kun asioita voisi selvittää yhteisessä keskustelussa. Sama pätee muuten myös tähän sivustoon: kiitos palautteista, mutta keskustelkaa ihmeessä enemmänkin…

P.S. Eikö palaute itse asiassa ole ihmisen osa? Me palautamme Jumalalle luomistyönsä tuloksia, keskustelemme elämästä, hyvästä ja pahasta. (Ja usein tuo palaute ei ole kauhean positiivista...) Annamme palautetta Luojalle, kerran palaamme Hänen luokseen.

Saavutetuista eduista luopuminen

Julkaistu alunperin 18.3.2006

Saavutetuista eduista on vaikea luopua, sanotaan, ja tottahan se on. Yhtä totta on tosin myös se, että saavutetuista eduista on äärimmäisen helppo lakata iloitsemasta.

Sama pätee yleensäkin kaikkeen hyvään, mitä meillä on. Me luovumme niiden arvosta, emme ole enää tyytyväisiä vaan haluamme jotain muuta, jotain enemmän, jotain erilaista.

Yhtäältä meitä ajaa tähän varmasti koko markkinointiin ja kulutukseen perustuva elämäntyylimme ja tuotantorakenteemme. Tarkoituksena ei ole, että ostaisimme yhden koneen, joka kestäisi mahdollisimman pitkään. Tarkoitus on, että ostamme laadultaan kenties keskiverron koneen, ja ostamme uuden muutaman vuoden päästä.

Sama mieliala tarttuu vähemmän konkreettisiin asioihin. Emme ole enää tyytyväisiä yhteen työhön, haluaisimme jotain muuta. Emme ole enää tyytyväisiä yhteen elämänkumppaniin, haluaisimme jotain muuta. Ajattelemme, että aina voisi olla paremmin, enemmän – sen sijaan, että osaisimme nauttia Tästä ja Nyt.

Tätä ajattelin, kun tapasin vastavihittyjä pappeja. Jännä ajatus - enkö itsekin ole vastavihitty? Ja kuitenkin vajaan vuoden työssä olleena olen vielä hetken aivan eri asemassa kuin he. Näin heidän ilonsa ja intonsa siitä, että he ovat saaneet töitä, päässeet kutsumuksensa mukaiseen tehtävään: ja samalla tajusin, etten itse enää osaa yhtä paljon iloita siitä.

Kuinka äkkiä me luovummekaan ilostamme! Kun pääsemme opiskelupaikkaan, olemme ensimmäiset ajat onnen kukkuloilla: sain tulla tänne, kaikki on uutta ja ihmeellistä, olen tiellä jonne halusin. Mutta useimmiten jo vuoden jälkeen opiskelusta tulee rutiinia, työtä: harva enää jaksaa iloita vain siitä, että yleensä saa olla tässä. Vaikka kannattaisi, todella.

Sama pätee työpaikkaan, myös pappeuteen. Sama vaara lienee kaikissa töissä: perustehtävän ilon katoaminen arkikuvioiden alle - ja kaikki työthän ovat kristillisen/luterilaisen opin mukaan samalla Jumalan kutsumuksia, niin kauan kun ne hyödyttävät yhteistä hyvää. Miten pitää ilo elävänä? Ehkä isämeitää lausuessaan voisi jokapäiväisen leivän kohdalla yrittää muistaa, mitä kaikkea todella on saanut, sellaista josta tänäänkin on aihetta kiittää – ja muistaa pitää huolta.

Olympia-henki?

Julkaistu alunperin 16.2.2006

”Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen!” (Paavalin 1.kirje korinttilaisille, 9:24)

Kansan tulviessa talviurheilupyhättöihin pysähdyimme nuorten kanssa pohtimaan kilpailua ja kristinuskoa. Paavali jatkaa edelliseen kohtaan:

”Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman.” (25)

En voi mitään sille, että ajatus kristinuskosta kilpailuna taivaspalkinnon voittamiseksi tökkii. Ja luulen myös, että useampi meistä kuin arvaammekaan lankeaa tekemään hyviä tekoja tavoitellakseen palkintoa – vaikka uskottelisi itselleen, että toimii pyyteettömästi. Luther on aina ajankohtainen kritiikissään ihmisen itsepyhitystä kohtaan, sitä kuinka me haluamme itse ansaita arvomme ja armomme.

Mutta onneksi kilpailun ajatuksen voi ymmärtää ja sisäistää myös toisin. Paavalikin selittää tarkemmin:

”Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.” (26-27)

Kilpailu käydäänkin ensi sijassa oman itsen kanssa! Kamppailemme, jottemme laiskistuisi; taistelemme, jottemme luulisi itsestämme liikoja – emmekä liian vähän; kilvoittelemme, jotta virheiden ja harharetkien jälkeen uskaltaisimme aina palata armon varaan. Sen, että Jumala ei meitä hylkää eikä pohjimmiltaan rakasta meitä kilpailumenestyksemme tähden – vaan sen tähden, että Jumalan silmissä me olemme kauniita. Hyviä pahuudestamme huolimatta.

”Jumalan silmissä kaunis – tytöt ja pojat” on kirkon kasvatuksen uusi painopiste, teema (2006-2007). Nuorena olen siitä hyvin iloinen: on uskallettava puhua vaikeistakin aiheista, kuten ruumiillisuudesta, seksuaalisuudesta, median huonoista ja hyvistä vaikutuksista. On uskallettava myöntää, että kristinuskon suhde ruumiillisuuteen on ollut historian saatossa usein ongelmallinen – esimerkkinä jo Paavalin viime jae: ”kohdistan iskuni omaan ruumiiseeni”. Liian moni on ottanut tämän kirjaimellisesti, liian usein henkeä on korostettu ruumiin kustannuksella. Nykyaikaisena ahdistuneena versiona liian moni nuori viiltelee itseään, koska tuntee niin suurta riittämättömyyttä ja ahdistusta.

Tästä aiheesta pitää jatkaa toiste, jottei blogi paisu liikaa. Kristinuskon olympiaadi ei ole vain hengellinen, vaan yhtä lailla ruumiillinen. Kaikkine aisti-iloineen ja ongelmineen.