Saavutetuista eduista luopuminen

Julkaistu alunperin 18.3.2006

Saavutetuista eduista on vaikea luopua, sanotaan, ja tottahan se on. Yhtä totta on tosin myös se, että saavutetuista eduista on äärimmäisen helppo lakata iloitsemasta.

Sama pätee yleensäkin kaikkeen hyvään, mitä meillä on. Me luovumme niiden arvosta, emme ole enää tyytyväisiä vaan haluamme jotain muuta, jotain enemmän, jotain erilaista.

Yhtäältä meitä ajaa tähän varmasti koko markkinointiin ja kulutukseen perustuva elämäntyylimme ja tuotantorakenteemme. Tarkoituksena ei ole, että ostaisimme yhden koneen, joka kestäisi mahdollisimman pitkään. Tarkoitus on, että ostamme laadultaan kenties keskiverron koneen, ja ostamme uuden muutaman vuoden päästä.

Sama mieliala tarttuu vähemmän konkreettisiin asioihin. Emme ole enää tyytyväisiä yhteen työhön, haluaisimme jotain muuta. Emme ole enää tyytyväisiä yhteen elämänkumppaniin, haluaisimme jotain muuta. Ajattelemme, että aina voisi olla paremmin, enemmän – sen sijaan, että osaisimme nauttia Tästä ja Nyt.

Tätä ajattelin, kun tapasin vastavihittyjä pappeja. Jännä ajatus - enkö itsekin ole vastavihitty? Ja kuitenkin vajaan vuoden työssä olleena olen vielä hetken aivan eri asemassa kuin he. Näin heidän ilonsa ja intonsa siitä, että he ovat saaneet töitä, päässeet kutsumuksensa mukaiseen tehtävään: ja samalla tajusin, etten itse enää osaa yhtä paljon iloita siitä.

Kuinka äkkiä me luovummekaan ilostamme! Kun pääsemme opiskelupaikkaan, olemme ensimmäiset ajat onnen kukkuloilla: sain tulla tänne, kaikki on uutta ja ihmeellistä, olen tiellä jonne halusin. Mutta useimmiten jo vuoden jälkeen opiskelusta tulee rutiinia, työtä: harva enää jaksaa iloita vain siitä, että yleensä saa olla tässä. Vaikka kannattaisi, todella.

Sama pätee työpaikkaan, myös pappeuteen. Sama vaara lienee kaikissa töissä: perustehtävän ilon katoaminen arkikuvioiden alle - ja kaikki työthän ovat kristillisen/luterilaisen opin mukaan samalla Jumalan kutsumuksia, niin kauan kun ne hyödyttävät yhteistä hyvää. Miten pitää ilo elävänä? Ehkä isämeitää lausuessaan voisi jokapäiväisen leivän kohdalla yrittää muistaa, mitä kaikkea todella on saanut, sellaista josta tänäänkin on aihetta kiittää – ja muistaa pitää huolta.