(Papin alkutaival, 2005, osa 6)
Ensimmäistä kertaa hautaan siunaamassa. Jännitän. Pysähdyn arkulle ja katselen – kaunis kukkalaite, valkoinen hieno puuarkku, taustalla itkevät lähiomaiset. Kättelen heidät, lausun osanottoni – mitä muutakaan voi- ja istun alkuvirren ajaksi. Kohta teen hiekasta ristinmerkin: "Maasta sinä olet tullut…"
Monikin ystävä on kysellyt, miltä tuntuu siunata ihmisiä hautaan. Ensimmäisen kerran perusteella: levolliselta. Jännitys helpottaa, kun toiminta eli työ alkaa, ja joka hetki kokee itsensä tarpeelliseksi. Onhan pappi pohjimmiltaan ristinmerkkien tekoa varten, kasteesta hautaukseen.
Etukäteen pohdin, tulevatko oman kuolevaisuuden ajatukset mieleen siunatessa. Eivät tulleet, paitsi piilevästi, niin kuin lähes aina ihmisen todella tuntiessa jotain. Ilokin kirkastuu ohimenevyydestään. Elämä sen sijaan tuli vahvasti mieleen, ruumiiseenkin. Auringonvalo kirkon yläikkunoista ja muistotilaisuutta reunustaen, lintujen lento ja kesäpäivän kauneus.
Luther ajatteli, että ihmisen olisi hyvä ajatella kuolemaa joka päivä. Kun se on kaukana, elämän arvostamiseksi; kun se on lähellä, lähimmäisten auttamiseksi sen edessä. Ehkä papit ovatkin tämän takia etuoikeutettuja: kuolevaisuuden joutuu kohtaamaan niin usein, että tyhmempikin pantakauluksinen oppinee arvostamaan elämäänsä, jokaista kallisarvoista päivää. Ja kun hän unohtaa tämän olennaisen läksyn, saa hän työssään siitä pian muistutuksen.
Etuoikeutettuja olemme siinäkin, että saamme välittää sanomaa toivosta: kuolema ei olekaan kaikki. Nämä molemmat etuudet ovat tosin tarjolla myös yleisen pappeuden omaaville – jokaiselle Kristuksesta kuulleelle. Anna hyvän kiertää.
tiistai 25. lokakuuta 2011
tiistai 18. lokakuuta 2011
Kuin lintu langalla
eli kuinka huomaamattomasta tulee seurattu
(Papin alkutaival, 2005, osa 5)
Vakoilen. Nyt siihen on vielä tilaisuus. Katselen, kuinka ihmiset kulkevat arkiaskareissaan, istuskelen penkillä kuin lintu langalla. Kukaan ei kiinnitä minuun mitään erityishuomiota, kukaan ei valikoi puheitaan lähelläni, ei tarkkaile eikä yleensä ota kontaktia. Mitä kummallista tässä on?
Se, että pian asia muuttuu. Vielä ihmiset eivät tiedä, että olen heidän seurakuntansa pappi. Vielä en juuri ole kulkenut missään pantapaita päällä, en saarnannut, en esiintynyt alueella ilmestyvässä lehdessä. Pian minusta tulee julkisuuden henkilö, vapaa-aikananikin, halusin tai en.
Pari viikkoa myöhemmin huomaan, että arvioni osui oikeaan. Kuljen kauppaan ja mietin, pitäisikö tervehtiä mammaa, joka tuijottaa. Ja voinko ostaa saunaoluen? Käykö kuten eräälle kirkkoherralle keväällä, hänelle, jonka alkoholiostoksista kanneltiin tuomiokapituliin?
Huomaan myös, että kotona en vielä laita valkoista kaulusta paitaan, papin tunnusta. Perustelen sitä itselleni sillä, että on kuuma –kuten oikeasti kyllä onkin- ja kiinni oleva kaulus hiostaa. Samalla toisinaan mietin, onko kyse muustakin. Enkö vielä kehtaa tunnustaa kotilähiössä, että olen pappi?
On monia ammatteja, joissa joutuu kantamaan tiettyä virkaroolia. Lääkäri, poliisi, opettaja (”Eihän nyt opettaja voi viinaa ostaa”). Luulen silti, että papeilla virkaa joutuu kantamaan vielä muita enemmän. Muilla ammattiryhmillä virka on järkiperäinen, käsitettävä: mutta papit liittyvät uskontoon, pyhään, mystiseen. He ovat shamaanien seuraajia, yhteisön edusnaisia ja –miehiä Jumalaan päin, kollektiivisten toiveiden ja pelkojen kantajia, joihin on vaikea suhtautua neutraalisti. Seurauksena on, että kohdatessaan heitä ihmiset tarkkailevat omia ja papin toimia.
Joskus opiskeluaikana kapinoin lujasti sitä vastaan, että papit nähdään jotenkin Jumalan ja ihmisten välissä olevina. Ongelmallista se onkin, jos heidät nähdään parempina kuin muut, jotenkin jumalallisempina kuin toiset. Sitä kun he, me, eivät mitenkään välttämättä ole, ja vain Luoja tuntee kaikkien sydämet. Vähitellen olen kuitenkin miettinyt, viisaiden sanoja pohtiessani, että onko asetelma väistämätön. Onko olemassa ihmiskulttuuria ilman jonkinlaista papin roolia? Pyhän edushenkilöä? Runoilijaa, esirukoilijaa, uhripalveluksen suorittajaa, uskon asioiden opettajaa?
Pyöräilen eteenpäin, ja jos en ole varma, tunnistaako vastaantulija minut, nyökkään päätäni kuitenkin. Varmuuden vuoksi. Jos hän vaikka näkee minussa vilauksen Jumalasta, Hänen edushenkilönsä. Jumala nimittäin nyökkäisi. Ellei jopa pysäyttäisi ja halaisi.
(Papin alkutaival, 2005, osa 5)
Vakoilen. Nyt siihen on vielä tilaisuus. Katselen, kuinka ihmiset kulkevat arkiaskareissaan, istuskelen penkillä kuin lintu langalla. Kukaan ei kiinnitä minuun mitään erityishuomiota, kukaan ei valikoi puheitaan lähelläni, ei tarkkaile eikä yleensä ota kontaktia. Mitä kummallista tässä on?
Se, että pian asia muuttuu. Vielä ihmiset eivät tiedä, että olen heidän seurakuntansa pappi. Vielä en juuri ole kulkenut missään pantapaita päällä, en saarnannut, en esiintynyt alueella ilmestyvässä lehdessä. Pian minusta tulee julkisuuden henkilö, vapaa-aikananikin, halusin tai en.
Pari viikkoa myöhemmin huomaan, että arvioni osui oikeaan. Kuljen kauppaan ja mietin, pitäisikö tervehtiä mammaa, joka tuijottaa. Ja voinko ostaa saunaoluen? Käykö kuten eräälle kirkkoherralle keväällä, hänelle, jonka alkoholiostoksista kanneltiin tuomiokapituliin?
Huomaan myös, että kotona en vielä laita valkoista kaulusta paitaan, papin tunnusta. Perustelen sitä itselleni sillä, että on kuuma –kuten oikeasti kyllä onkin- ja kiinni oleva kaulus hiostaa. Samalla toisinaan mietin, onko kyse muustakin. Enkö vielä kehtaa tunnustaa kotilähiössä, että olen pappi?
On monia ammatteja, joissa joutuu kantamaan tiettyä virkaroolia. Lääkäri, poliisi, opettaja (”Eihän nyt opettaja voi viinaa ostaa”). Luulen silti, että papeilla virkaa joutuu kantamaan vielä muita enemmän. Muilla ammattiryhmillä virka on järkiperäinen, käsitettävä: mutta papit liittyvät uskontoon, pyhään, mystiseen. He ovat shamaanien seuraajia, yhteisön edusnaisia ja –miehiä Jumalaan päin, kollektiivisten toiveiden ja pelkojen kantajia, joihin on vaikea suhtautua neutraalisti. Seurauksena on, että kohdatessaan heitä ihmiset tarkkailevat omia ja papin toimia.
Joskus opiskeluaikana kapinoin lujasti sitä vastaan, että papit nähdään jotenkin Jumalan ja ihmisten välissä olevina. Ongelmallista se onkin, jos heidät nähdään parempina kuin muut, jotenkin jumalallisempina kuin toiset. Sitä kun he, me, eivät mitenkään välttämättä ole, ja vain Luoja tuntee kaikkien sydämet. Vähitellen olen kuitenkin miettinyt, viisaiden sanoja pohtiessani, että onko asetelma väistämätön. Onko olemassa ihmiskulttuuria ilman jonkinlaista papin roolia? Pyhän edushenkilöä? Runoilijaa, esirukoilijaa, uhripalveluksen suorittajaa, uskon asioiden opettajaa?
Pyöräilen eteenpäin, ja jos en ole varma, tunnistaako vastaantulija minut, nyökkään päätäni kuitenkin. Varmuuden vuoksi. Jos hän vaikka näkee minussa vilauksen Jumalasta, Hänen edushenkilönsä. Jumala nimittäin nyökkäisi. Ellei jopa pysäyttäisi ja halaisi.
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Ole - hiljaa
(Papin alkutaival, 2005, osa 4)
Ennen pappisvihkimystä kokoonnumme vielä kerran yhteen, hiljaisuuden retriittiin. Retriitti = vetäytyminen, hiljaisuus = ?
Hiljaisuus on ollut outo ilmiö aina luomisen jälkeen, mutta kasvavassa määrin nykyaikaa kohti tultaessa. ”Tehtaat puskee usvaa, koneet tuottaa onnea / teräsrunkojen seassa / uinuu ihmisromua”, lauloi osuvasti CMX loputtoman melun ja tuotannon yhteiskunnasta.
Kristillinen perinne on aina sisältänyt hiljaisuuden viljelyä: sen moderni muoto ovat retriitit. Nyt moni meistä osallistuu ensi kertaa sellaiseen, minäkin. Sitoudumme olemaan puhumatta muuten paitsi rukoushetkissä ja halutessamme ohjaajien kanssa. Tarkoituksena on antaa tilaa sille, mikä odottaa vuoroaan arkikiireiden täyttämän pintakerroksemme alla.
Ensimmäinen ilta on vaikea. On niin paljon hyviä kokemuksia, mitä haluaisi jakaa: auringonvalo tuoreenvihreillä lehdillä, löydöt Raamatusta (todellakin, retriitin aikana tulee luettua sitä enemmän!), myötätunto toista kohtaan… On yllättävän vaikeaa olla ottamatta kontaktia toisiin. Koulutuksen aikana on syntynyt yhteyttä, ja nyt sille täytyy löytää sanattomia kanavia. Katseet hakevat muotoaan.
Toisena päivän rutinoituu. Toisinaan katsomme, toisinaan emme. Huomaan, että lupa olla epäsosiaalinen on hyvin rentouttavaa. Jos ei tahdo, ei toisia tarvitse huomioida – niin sovimme aluksi. Toinen valtaisan vapauttava asia on kännykän laatikoiminen. Se vapauttaa näköjään sekä ikuisen tavoitettavuuden riesasta että ajan tarkkailusta: kelloakaan ei nyt tarvitse. Aamulla soittokello herättää aamiaiselle, aamurukouksen jälkeen. Hiljaisuudessa nautituilla aterioilla koemme yllättävää yhteyden tunnetta – mutta onhan se perikristillistä, Pyhä Yhteissyöminen. Jälkeenpäin joku sanoikin, että ruoka maistui paremmalta. Oli aikaa maistella.
Kolmantena päivänä nousemme hiljaisuudesta. Hetket ennen kauan odotettua puhelupaa kihelmöivät. Mitä haluaisi sanoa ystäville, jos on ollut kaksi vuorokautta hiljaa heidän kanssaan? Kävelen kappeliin viimeistä rukoushetkeä varten, kevätauringossa, ja hymyilen: muut ovat jo paikalla, istuen kappelin ympärillä, erillään mutta yhdessä, kuin linnunpoikaset pesänsä vierellä.
Mietin, olisiko syytä useamminkin olla – hiljaa. Keskittyä olemiseen, ei puhumiseen tai toimimiseen tai tajunnan täyttämiseen sähkölaitteiden viesteillä. Ja kirkonelämän kannalta mietin: olisiko syytä hiljentyä kunnolla synnintunnustukseen, miettiä mitä on tehnyt? Olla aidosti hiljaa esirukouksen keskellä, syvärukoilla? Kun joku haluaa puhua, kuunnella – ja olla, läsnä, eikä yrittää heti ratkaista tilannetta?
Mietin rantalehdon puuta, joka on – hiljaa. Silti se elää, tuuli humisee sen lehdillä ja linnut laulavat sen oksilla.
Ennen pappisvihkimystä kokoonnumme vielä kerran yhteen, hiljaisuuden retriittiin. Retriitti = vetäytyminen, hiljaisuus = ?
Hiljaisuus on ollut outo ilmiö aina luomisen jälkeen, mutta kasvavassa määrin nykyaikaa kohti tultaessa. ”Tehtaat puskee usvaa, koneet tuottaa onnea / teräsrunkojen seassa / uinuu ihmisromua”, lauloi osuvasti CMX loputtoman melun ja tuotannon yhteiskunnasta.
Kristillinen perinne on aina sisältänyt hiljaisuuden viljelyä: sen moderni muoto ovat retriitit. Nyt moni meistä osallistuu ensi kertaa sellaiseen, minäkin. Sitoudumme olemaan puhumatta muuten paitsi rukoushetkissä ja halutessamme ohjaajien kanssa. Tarkoituksena on antaa tilaa sille, mikä odottaa vuoroaan arkikiireiden täyttämän pintakerroksemme alla.
Ensimmäinen ilta on vaikea. On niin paljon hyviä kokemuksia, mitä haluaisi jakaa: auringonvalo tuoreenvihreillä lehdillä, löydöt Raamatusta (todellakin, retriitin aikana tulee luettua sitä enemmän!), myötätunto toista kohtaan… On yllättävän vaikeaa olla ottamatta kontaktia toisiin. Koulutuksen aikana on syntynyt yhteyttä, ja nyt sille täytyy löytää sanattomia kanavia. Katseet hakevat muotoaan.
Toisena päivän rutinoituu. Toisinaan katsomme, toisinaan emme. Huomaan, että lupa olla epäsosiaalinen on hyvin rentouttavaa. Jos ei tahdo, ei toisia tarvitse huomioida – niin sovimme aluksi. Toinen valtaisan vapauttava asia on kännykän laatikoiminen. Se vapauttaa näköjään sekä ikuisen tavoitettavuuden riesasta että ajan tarkkailusta: kelloakaan ei nyt tarvitse. Aamulla soittokello herättää aamiaiselle, aamurukouksen jälkeen. Hiljaisuudessa nautituilla aterioilla koemme yllättävää yhteyden tunnetta – mutta onhan se perikristillistä, Pyhä Yhteissyöminen. Jälkeenpäin joku sanoikin, että ruoka maistui paremmalta. Oli aikaa maistella.
Kolmantena päivänä nousemme hiljaisuudesta. Hetket ennen kauan odotettua puhelupaa kihelmöivät. Mitä haluaisi sanoa ystäville, jos on ollut kaksi vuorokautta hiljaa heidän kanssaan? Kävelen kappeliin viimeistä rukoushetkeä varten, kevätauringossa, ja hymyilen: muut ovat jo paikalla, istuen kappelin ympärillä, erillään mutta yhdessä, kuin linnunpoikaset pesänsä vierellä.
Mietin, olisiko syytä useamminkin olla – hiljaa. Keskittyä olemiseen, ei puhumiseen tai toimimiseen tai tajunnan täyttämiseen sähkölaitteiden viesteillä. Ja kirkonelämän kannalta mietin: olisiko syytä hiljentyä kunnolla synnintunnustukseen, miettiä mitä on tehnyt? Olla aidosti hiljaa esirukouksen keskellä, syvärukoilla? Kun joku haluaa puhua, kuunnella – ja olla, läsnä, eikä yrittää heti ratkaista tilannetta?
Mietin rantalehdon puuta, joka on – hiljaa. Silti se elää, tuuli humisee sen lehdillä ja linnut laulavat sen oksilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)