Kuin lintu langalla

eli kuinka huomaamattomasta tulee seurattu
(Papin alkutaival, 2005, osa 5)

Vakoilen. Nyt siihen on vielä tilaisuus. Katselen, kuinka ihmiset kulkevat arkiaskareissaan, istuskelen penkillä kuin lintu langalla. Kukaan ei kiinnitä minuun mitään erityishuomiota, kukaan ei valikoi puheitaan lähelläni, ei tarkkaile eikä yleensä ota kontaktia. Mitä kummallista tässä on?

Se, että pian asia muuttuu. Vielä ihmiset eivät tiedä, että olen heidän seurakuntansa pappi. Vielä en juuri ole kulkenut missään pantapaita päällä, en saarnannut, en esiintynyt alueella ilmestyvässä lehdessä. Pian minusta tulee julkisuuden henkilö, vapaa-aikananikin, halusin tai en.

Pari viikkoa myöhemmin huomaan, että arvioni osui oikeaan. Kuljen kauppaan ja mietin, pitäisikö tervehtiä mammaa, joka tuijottaa. Ja voinko ostaa saunaoluen? Käykö kuten eräälle kirkkoherralle keväällä, hänelle, jonka alkoholiostoksista kanneltiin tuomiokapituliin?

Huomaan myös, että kotona en vielä laita valkoista kaulusta paitaan, papin tunnusta. Perustelen sitä itselleni sillä, että on kuuma –kuten oikeasti kyllä onkin- ja kiinni oleva kaulus hiostaa. Samalla toisinaan mietin, onko kyse muustakin. Enkö vielä kehtaa tunnustaa kotilähiössä, että olen pappi?

On monia ammatteja, joissa joutuu kantamaan tiettyä virkaroolia. Lääkäri, poliisi, opettaja (”Eihän nyt opettaja voi viinaa ostaa”). Luulen silti, että papeilla virkaa joutuu kantamaan vielä muita enemmän. Muilla ammattiryhmillä virka on järkiperäinen, käsitettävä: mutta papit liittyvät uskontoon, pyhään, mystiseen. He ovat shamaanien seuraajia, yhteisön edusnaisia ja –miehiä Jumalaan päin, kollektiivisten toiveiden ja pelkojen kantajia, joihin on vaikea suhtautua neutraalisti. Seurauksena on, että kohdatessaan heitä ihmiset tarkkailevat omia ja papin toimia.

Joskus opiskeluaikana kapinoin lujasti sitä vastaan, että papit nähdään jotenkin Jumalan ja ihmisten välissä olevina. Ongelmallista se onkin, jos heidät nähdään parempina kuin muut, jotenkin jumalallisempina kuin toiset. Sitä kun he, me, eivät mitenkään välttämättä ole, ja vain Luoja tuntee kaikkien sydämet. Vähitellen olen kuitenkin miettinyt, viisaiden sanoja pohtiessani, että onko asetelma väistämätön. Onko olemassa ihmiskulttuuria ilman jonkinlaista papin roolia? Pyhän edushenkilöä? Runoilijaa, esirukoilijaa, uhripalveluksen suorittajaa, uskon asioiden opettajaa?

Pyöräilen eteenpäin, ja jos en ole varma, tunnistaako vastaantulija minut, nyökkään päätäni kuitenkin. Varmuuden vuoksi. Jos hän vaikka näkee minussa vilauksen Jumalasta, Hänen edushenkilönsä. Jumala nimittäin nyökkäisi. Ellei jopa pysäyttäisi ja halaisi.