Arkun äärellä

(Papin alkutaival, 2005, osa 6)

Ensimmäistä kertaa hautaan siunaamassa. Jännitän. Pysähdyn arkulle ja katselen – kaunis kukkalaite, valkoinen hieno puuarkku, taustalla itkevät lähiomaiset. Kättelen heidät, lausun osanottoni – mitä muutakaan voi- ja istun alkuvirren ajaksi. Kohta teen hiekasta ristinmerkin: "Maasta sinä olet tullut…"

Monikin ystävä on kysellyt, miltä tuntuu siunata ihmisiä hautaan. Ensimmäisen kerran perusteella: levolliselta. Jännitys helpottaa, kun toiminta eli työ alkaa, ja joka hetki kokee itsensä tarpeelliseksi. Onhan pappi pohjimmiltaan ristinmerkkien tekoa varten, kasteesta hautaukseen.

Etukäteen pohdin, tulevatko oman kuolevaisuuden ajatukset mieleen siunatessa. Eivät tulleet, paitsi piilevästi, niin kuin lähes aina ihmisen todella tuntiessa jotain. Ilokin kirkastuu ohimenevyydestään. Elämä sen sijaan tuli vahvasti mieleen, ruumiiseenkin. Auringonvalo kirkon yläikkunoista ja muistotilaisuutta reunustaen, lintujen lento ja kesäpäivän kauneus.

Luther ajatteli, että ihmisen olisi hyvä ajatella kuolemaa joka päivä. Kun se on kaukana, elämän arvostamiseksi; kun se on lähellä, lähimmäisten auttamiseksi sen edessä. Ehkä papit ovatkin tämän takia etuoikeutettuja: kuolevaisuuden joutuu kohtaamaan niin usein, että tyhmempikin pantakauluksinen oppinee arvostamaan elämäänsä, jokaista kallisarvoista päivää. Ja kun hän unohtaa tämän olennaisen läksyn, saa hän työssään siitä pian muistutuksen.

Etuoikeutettuja olemme siinäkin, että saamme välittää sanomaa toivosta: kuolema ei olekaan kaikki. Nämä molemmat etuudet ovat tosin tarjolla myös yleisen pappeuden omaaville – jokaiselle Kristuksesta kuulleelle. Anna hyvän kiertää.