Syytetyn puolustuspuhe

Tuomiosunnuntain viikolla (2006)

Kunnioitettu Kuulija, haluan ensiksi sanoa, että olen pahoillani. Poissaoloni luotasi venyi pitkäksi. Kiitos kärsivällisyydestä.

Toiseksi haluan myöntää, etten tiedä, olenko syyllinen vai syytön. Arvelen vahvasti, että molempia.

Tämä sanasarja on kertonut pappeudesta, sen alkutaipaleesta. Kuvaavaa on, että tietyn ajan jälkeen tuli tauko. Sanottavaa ei ollut enää yhtä paljon, tai sitten se käytettiin muualla. Mistä tämä kertoo?

Varmasti siitä, että alussa tapahtuu paljon. Toisten kohdalla tietyt vaiheet etenevät varmasti nopeammin kuin toisilla, mutta kaikki jakanevat samat alun jaksot: uutuudenviehätyksen, alun innostuksen ja avuttomuuden kaiken ollessa uutta. Ensimmäiset pettymykset, itseen ja työhön ja työyhteisöön. Ensimmäiset pohdinnat oman jaksamisen suhteen. Ensimmäiset valinnat ongelman ratkaisemiseksi.

Tässä syntyvät ensimmäiset suuret erot. Yksi suostuu kaikkeen, omantunnon tai esimiehen tai määräaikaisen työn säilyttämisen vuoksi, ja vuoden jälkeen huomaa voimiensa kuluneen arvaamattomasti. Piilevästi alkaa tuntea iloa harvemmasta ja harvemmasta asiasta. Tässäkin vaiheessa voi onneksi vielä kääntyä eri suuntaan, jos havaitsee asioiden tilan.

Toinen vaihtoehto on opetella sanomaan ei. Kohteliaasti, harkiten, joustaen, mutta kuitenkin: sanomaan myös ei. Kaikkeen ei ehdi, kaikkeen ei pysty. Mahdollisia hyödyllisiä asioita on aina enemmän kuin resursseja niiden tavoittamiseen.

Uusi pappi tuo mukanaan uutuuden viehätyksen. Kaikessa seurakunnan vakiotoiminnassa vastaanotetaan ilolla se, että uusi kasvo tulisi paikalle. Tuomaan jotain uutta, kenties tekemään jotain mitä vanhat eivät ole halunneet tai ehtineet. Häntä voidaan yrittää käyttää välikappaleena jonkin sellaisen toteuttamiseen, mikä ei ole aiemmin onnistunut. Parhaimmillaan tämä on uutta luovuutta, pahimmillaan manipulointia.

Juuri ennen pappisvihkimystä keskustelin vanhan saarnaajan kanssa, kysellen neuvoja viranhoidon alkutaipaleelle. Yksi niistä varoitti pettymisestä. ”Moni pappi pettyy johonkin ensimmäisten parin-kolmen vuoden aikana, katkeroituu ja ajautuu väärään suuntaan”. Tämä on todellinen, salakavala vaara. Miten kohtaan pettymykset, vaikeat rakenteelliset ongelmat, henkilöstöristiriidat? Menenkö mukaan purnaamiseen? Yritänkö lyödä Gordionin solmun nopeasti halki, epäonnistun ja turhaudun? ”Parhaani yritin, ei kelvannut, olkoot sitten”, sanoo ylpeä. Kun kuitenkin kaikilla vakavammilla ongelmilla on juurensa syvällä, josta niitä ei nopeasti kaiveta esiin eikä etenkään nopeasti katkota vahingoittamatta enemmän kuin mitä onnistuu parantamaan.

Hyvä Tuomari, ensimmäisen kokonaisen kirkkovuoteni viranhoito näyttäytyy tältä kannalta katsottuna…