Kärsimys auringossa

Julkaistu alunperin 19.4.2006

Pitkäperjantaiksi sattui kirkas sää, ainakin osaksi päivää. On jotenkin kummallista olla kirkkaassa kirkossa, kun muistellaan Kristuksen kärsimyksen kirjaimellisesti karseita vaiheita. Sitä jotenkin odottaa, että pimeys laskeutuisi kuudentena tuntina nytkin…

Samanlaista koin, kun kävin vuosia sitten Auschwitzissä. Sisällä ihmisen pahuuden kestämättömät jäljet, ulkona kirkas aurinko ja linnunlaulu… Hirveä kontrasti, musta ja valkoinen, pimeys ja valo rinnakkain.

Mutta niinhän ne taitavat aina olla? Helposti kuvittelee, että keskitysleireillä oli oikeasti mustavalkoista. Vaan ei, yhtä lailla tuomitutkin kuulivat linnut, aurinko osui heidän kasvoilleen, maailmassa oli värit, turhan verenpunaiset tosin. Sama harhakuvitelma on helppo siirtää ihmisiin: kuvitella, että on hyviä ja on pahoja, mielihyvin unohtaa omassa itsessäänkin asuva pahuus.

Kristinuskon ytimessä on karu kertomus siitä, kuinka paha ihminen kykenee olemaan, aivan tavallinen ihminen. Mutta onneksi ytimessä on samalla kertomus siitä, kuin hyvä ihminen voi olla – Jumalan avulla tosin, mutta hänessähän me ”elämme, liikumme ja olemme”, kuten Paavali asian muotoilee. Kumpaakaan ihmisyyden puolta ei saisi unohtaa – eikä maanpäällisessä muodossa erottaa. Se aika, jolloin olemme sellaisia kuin parhaimmillamme voisimme olla, ei koita ennen kuolemaa. Paitsi kuulemma Nasaretin Pojalle.

Tämä on aikamoinen haaste, kun miettii papin julistustyötä. Miten saarnata synti havaittavaksi, mutta samalla sen jälkeen todistaa Jumalan armollisuudesta ja jokaisen ihmisen hyvyydestä luotuna olentona?