Vuosikatsaus

(julkaistu alunperin vuodenvaihteessa 2005-6)

Puoli vuotta pappina. Aika tehdä katsaus ennen vihkimystä esitettyihin kysymyksiin. Miten kuva työstä on muuttunut? Oma identiteetti? Miltä kirkko näyttää?

Eräänä iltana kävelin töistä kotiin, talvitakissa. Naapurin lapset, joita en tunne, katselivat hetken empien – kunnes toinen huusi: ”Moi - pappi!”

Olen vähitellen huomannut, että kaupan kassatkin tuntevat – mutta samalla olen huomannut, ettei se enää juuri vaikuta itseeni. Kuten Kari Mäkinen, tuore Turun piispa Suomen Kuvalehden haastattelussa osuvasti totesi: ”Pappeus on suostumista tiettyyn sosiaaliseen erottautumiseen, ulkopuolisuuteenkin.”

Tiedän, että ihmiset tuntevat – ja suostun siihen. Ja on suostuttava ulkopuolisuuteenkin, välillä suojellakseen itseäänkin. Erottautuminen voi tuntua vaikealta, jos siihen ei ole tottunut tai totu, mutta se myös kantaa. Papilta ei odoteta toimituksissa kaikkien osallistujien nimien muistamista tai täydellistä empatiaa kaikille. Kyllä ihmiset yleensä tietävät, että pappi tekee työtään eikä pysty kaikkeen. Mietin, kuinka paljon pappien uupumuksesta johtuu heidän omista odotuksistaan: siitä, että pitäisi aina olla niin täydellinen (kun kerran on niin tärkeässä, erotetussa asemassa).

Esimerkki: eräässä toimituksessa mokailin monessa pikkuasiassa (en siis sentään lapsen nimessä…). Kolmistaan vanhempien kanssa pahoittelin, mutta he torjuivat heti minkäänlaisen anteeksipyytelyn, kiittelivät ja kahvinjuonti alkoi – harvinaisen rennossa tunnelmassa. Pappi oli osoittanut inhimillisyytensä mokailemalla sopivasti: nyt hänen kanssaan saattoi puhui rennommin, kohdata aidommin.

Olemmeko me kirkon työntekijät aivan liian totisia? Huumorintajuisuudessammekin niin korkeatasoisia, ettei aito rentous pääse esiin? Liian kiinni kaavoissa, valmiiksi kirjoitetuissa johdantosanoissakin?