Rento meininki

(julkaistu alun perin alkuvuodesta 2006)

”Kiitos siitä tavasta, jolla toimitit kasteen.” Kova palaute kastevieraalta. Pysähdyin pohtimaan, miten sitten olin toimittanut? Rennosti. Puhuen vapaasti, vähän vitsaillenkin, toki silti kasteteologisesti. Olin ottanut vauvan syliin. Hymyillyt itsekin.

”Täytyyhän kristilliseen uskoomme mahtua kaikki se, mikä on kaunista ja hyvää.” Iloista. Rentoa. Näin lausui edesmennyt arkkipiispa Mikko Juva aikoinaan. Kirkon suhteen välillä miettii sitä, miten ilo pääsee esiin. Yhtäältä huumori on aina hyvin lähellä, kun aikuiset hiippailevat kaavuissa pontevin menoin. Toisaalta on alati läsnä joukkopaine juhlallisen vakavuuden säilyttämiseen.

Tämä on ongelma erityisesti mediassa. Koska olet viimeksi nähnyt iloa pursuavan televisiojumalanpalveluksen* tai kuullut radiosta huumoripitoisen saarnan? Eivät ne olemattomia ole, mutta turhan usein synti jää etualalle ja vasta lopussa vilahtaa iloinen armo. Ja kyllä kyllä, maailmassa on niin paljon pahaa että synnistä on todella syytäkin puhua. Ja kyllä kyllä, niin monella ihmisellä on surua, että tietty vakavuus puolustaa paikkaansa.

Mutta kuitenkin olemme pääsiäisaamun uskonto, pyhän huolettomuuden sanankuulijoita. Mitä pidemmälle hartautta on valmisteltu, sitä juhlavamman pönäkämpi siitä helposti tulee. Ja mediassa lähetettävät hartaudet ovat valmistelluimpien joukossa. Seurakuntatasolla kohtaa monenlaista iloista nuortenmessua, vanhustenleirien hartaushetkeä, auringon täyttämää ehtoollista. Miten ne, jotka eivät kirkkoihin juuri saavu, jotka kenties mediasta kuuntelevat kirkon viestejä, miten heille välittäisimme ilon sanomaa?

Siihen tarvittaneen muutakin kuin Kotimaa-lehden Ilo-liite, joka tosin on erinomaisesti nimetty. En unohda sitäkään asiakaspalautetta, jonka eräs mummo konfirmaatiomessusta antoi: ”En ole koskaan aiemmin kokenut iloisuutta kirkossa.” Huonomuistisuutta tai ei, kommentti muistuttaa rentouden tärkeydestä erityisesti silloin, kun harvoin kirkon kanssa kosketuksissa olevat saapuvat lähelle. Konfirmaatio on luonteva ilojuhla, mutta eikö jokainen kastekin? Häät? Tietyllä tavalla myös lepoon päässeen vanhuksen hautajaiset? Eikö kirkko juuri toimitusten kautta kohtaa suomalaiset laajalti, yli kirkossakäyntitilastorajojen?

Mitenhän oman rentouteni käy vuosien mittaan? Kangistunko kaavoihin? Loukkaantuuko joku sureva liiasta iloisuudestani? Aika näyttää. Reilun puolen vuoden pappeuden jälkeen ilo elää vielä.

--------------------------
* siis televisioidun messun, ei pakanallisen televisio-jumalan palvelusmenojen – jotka yleistyvät alati…