Joulun alla

(julkaistu alunperin joulukuussa 2005)

Onko papin joulu kiireinen? Painaako joulun työtaakka alleen papin tai perheensä?

Kiire sopinee paremmin tontun kuin papin olemukseen (vaikka papit työnsä puolesta toisinaan pellejä/narreja/syntipukkeja/lajin tonttuja joutuvatkin olemaan). Mutta valitettavan usein kuulee tarinoita virkasiskoista ja –veljistä, joita se vaivaa: toimituksessa jätetään virsi laulamatta kun papilla on kiire, ihmistä ei ehdi kuunnella kun tietokone odottaa, tilastoja täytyy tehdä eikä voi olla tavattavissa. Tällöin on jotain pahasti vialla, jossain. Kuvitelkaapa juoksentelevaa Jeesusta, joka loikkii ihmisen luota toiselle…

Jouluna taitaa kyllä usein olla suntio kovemmalla, tai kanttori. Jos seurakunta ei ole aivan pienin, ei työtaakka vaikuta ainakaan omien joulutehtävieni valossa valtaisalta. Toki kolme tilaisuutta vaativat valmistelunsa, mutta niitä on voinut tehdä jo aiemmin. Tosin tuntuu siltä, että joulua edeltävä aika on tiiviimpi: eri puurojuhliin ja hartauksiin kuluu (useimmiten hyvin käytettyä) aikaa selvästi enemmän kuin joulukirkkoihin.

Toistuvasti lehdissä pohditaan, mistä papeille saarnajuuria kun puu on ollut sama joka joulu. Ensikertalaisena on helppo sanoa, mutta eikö ongelma ole sama joka saarnan kohdalla? Runko on aina Kristus, ihmisoksia suunnaton määrä ja samoin puheenaiheita näiden kahden kohtaamisesta. Mutta joulukirkossa on paljon väkeä, joka ei yleensä käy kirkossa, joku argumentoi. Pitäisikö siis "tavallisen sunnuntain" saarna valmistella heikommin, kun sitä kuuntelevat vain enimmäkseen ahkerimmat kävijät? Mutta joulukirkossa pitää kiinnittää tarkkaa huomiota kieleen, jotta ihmiset ymmärtävät, jatkaa toinen. Onko papille siis sallittua teologisen jargonin, työkielen, käyttäminen muissa saarnoissa? Eikö ymmärrettävyys ole joka saarnan ehdoton lähtökohta? Latinaa voi puhua teologikaverin kanssa kuppilassa tai retriitissä.

Olen huomannut, että mitä enemmän käyn jumalanpalveluksissa, sitä vähemmän painoarvoa saarnalle lankeaa. Ei niin, että olisi suinkaan yhdentekevää, mitä julistetaan, päinvastoin (se on hyvin kolmintekevää:). Mutta yleinen hiljentyminen Pyhän, Jumalan, kohtaamiseen, rukous ja synnintunnustus ja ehtoollinen, saavat yhä enemmän merkitystä. Samaa olen kuullut vanhuksilta, joita olen työssä tavannut (lohdutukseksi saarnaajalle? :).

Ajatus on lohdullinen: tarkkojen valmistelujenkin jälkeen saarna saa olla perusviljaa, seimen ydinainetta. Jumala puhuu saviastioidensa kautta, saman ihmeen äärellä ovat niin saarnaaja kuin kuulijakin: molemmat yrittävät kuulla, mitä Kristus sanoo. Nyt jouluna hän näyttää hymyilevän seimessä, juuri sinulle – ja minulle.

Kirkkokonsertti - elitismiä?

(julkaistu alunperin joulukuussa 2005)

Kuuntelin joulukonsertin kirkossa, istuin ja nautin. Kuoro lauloi kauniin moniäänisesti, kynttilät paloivat ja ihmisten unelmat myös, leimuavat rauhan haaveet joulukiireiden keskellä.

Samaan aikaan toisaalla Jaska palelee sillan alla, karismaattisen seurakunnan pastori jakaa kutsuja joulupuurolle ja latinankieliset laulut ovat aika kaukana.

Onko kirkko sortunut elitismiin järjestäessään korkealuokkaisia kulttuurielämyksiä korkeammin toimeentuleville ihmisluokille? Pitäisikö ennemmin olla Kristuksen seuraajana siltojen alla kuin lämpimässä kynttilähämyssä?

Äkkiseltään vastaus tuntuu selvältä, mutta kun elämä on. Monimutkaisempaa ja niin kovin värikirjoista, kaukana mustavalkoisesta.

Yhtäältä, jos unohdamme köyhät ja kärsivät, olemme kaukana evankeliumista.

Toisaalta, eikö ole monia ihmisiä, joita ei kohdattaisi ilman korkeakulttuurisia tilaisuuksia?

Kolmanneksi, ovatko kaikki tasokkaat joulukonsertit, esimerkiksi, pelkästään korkeakulttuurisia? Eivätkö ne tavoita ihmisiä laajemminkin, etenkin esimerkiksi kauneimmat joululaulut?

Ja eikö taivaalliselta kuulostava musiikki ilmaise jotain hyvin olennaista kristinuskosta? Kaikuja tuonpuoleisesta, tukea toivolle, levollisuutta melun keskelle?

Eivätkä kaiut itse asiassa ole tuonpuoleisesta, vaan tämänpuolisen mystisestä ytimestä, laulusta jolla universumi on luotu. Turhaan eivät monet luomismyytit puhu musiikista! Eikö se ole maailman rakennusaine, materian ylittävä ja läpäisevä virta, jumalainen kieli?

Pelastusarmeijakin laulaa, musiikissa kiteytyy ihmisen kaipuu, ilo ja suru.

Joululaulut vievät kauas, lapsuuteen, pettymysten pilviyttämiin unelmiin, kaipuuseen. Ja ne voivat viedä lapsuuttakin kauemmas, sydänrytmiin kohdussa, luomiseen, kohti Jumalaa, Äidin turvallista hengityssykettä. Maailmankaikkeuden pohjalla onkin jotain, perussävel johon turvata kaikkien hälyäänten keskellä.

Soikoon siis konsertit, jos minä saan asiaan vaikuttaa. Mutta monien satojen eurojen ohjelmienpainatuksen (konsertteihin tai messuihin) sijasta annettakoon ne rahat köyhien auttamiseen, lähellä tai kaukana. Kirkko, jolle monisteet ovat huonompi vaihtoehto köyhien auttamisen rinnalla, on menettänyt jotain.

Tilkkutäkki ja juuri Sinä

Rippikoulusta, osa 2

(julkaistu alunperin 2005)

Kuka olisi uskonut, että riparilauluista koostuva cd kelluisi viikkokaupalla myyntilistojen pinnalla? Nyt jälkeenpäin on helppo todeta, että levyn suosio kuvastaa rippikoulumuistojen syvyyttä ja kuulautta suomalaisten sieluissa.

Mitä rippikoulun jälkeen? Kirkon seinänvierillä on kysytty, panostetaanko lapsi- ja nuoriso- ja rippikoulutyöhön liikaa – kun kerran joka tapauksessa niin moni nuori aikuinen eroaa kirkosta. Tilkkutäkki-levyn suosio antaa yhden vastauksen tähän kysymykseen.

Kun suomalainen syntyy, hänet pyydetään kastettavaksi; vaikka uskonnollisten termien sijaan vanhemmat puhuisivatkin ääneen lähinnä nimenannosta, ei kasteen merkitys siitä vähene. Kun pommi räjähtää tai tulva-aalto käy ylitse, suomalainen tulee kirkkoon. Kun suomalainen kuolee, hänet tuodaan kirkkoon siunattavaksi. Ja väitän, että ilman panostusta lapsi- ja nuorisotyöhön nämä enemmistöprosentit olisivat aika toisenlaisia.

Uskonnollinen pohdinta liikkuu syvällä suomalaisen mielenmaisemassa, jylhän järven rannalla metsän keskellä. Kaupunkien sykkeessä, nuoren aikuisuuden lastenhoito- ja työkiireiden täyttämässä maailmassa suomalainen keksii sunnuntaiaamuna muutakin tekemistä kuin kirkkoon tulemisen – saattaapa säästää rahaa ja erotakin. Mutta vaikka hän tietoisestikin vieraksuisi kristinuskoa, on hän saanut lapsena ja nuorena jonkinlaisen käsityksen siitä, mistä uskossa on kyse. Joskus hän pysähtyy järven rantaan, ristii kätensä – ja toivoo.

Kaipuu toiselle rannalle säilyy, vaikka rippikoulun leirinuotioista ja lauluista ja oppitunneista kuluu yhä useampia vuosia, vaikka yhä useampi leiritoveri lähtee vastarantaa kohti eikä palaa – tai ehkä juuri siksi. Radiosta kuulee tutun laulun ja pohtii, olisiko se sittenkin totta, juuri minulle.

Aikuisena ei enää ole niin avoin vaikutteille: ihminen onnistuu sulkemaan oviaan ja pakenemaan lapsenkaltaisuuttaan, joka on valtakunnan ehto.  Jos haluaa miettiä, missä tilassa kristinusko Suomessa olisi ilman lapsi-, nuoriso- ja rippikoulutyötä, voi tutustua Viron tilanteeseen. Siellä kommunistipainostuksesta johtuen menetettiin kosketus nuoriin, ja nyt järven rannalla on upottavaa liejua - ei pohjaa uskolle (eikä paljoa moraalillekaan). Vaikka suomalaisten uskonnollisuus olisikin tilkkutäkki, on se repaleista riepua parempi.