Iron Maiden, Metallica ja mä

eli rippikoulusta, osa 1

(julkaistu alunperin 2005)

Mikä on tämä sävel, joka Tilkkutäkin ja Evankeliumin ohella joka vuosi rippikoulun oleskelutilasta kajahtaa? Trooperin riffi, hevibiisin kitarakuvio. Akustinen kitara + 15-vuotiaiden joukko = vähintään muutama soittotaitoinen + riffejä. Joko isonen tai sitten näppäilykyvystään mainetta saanut leiriläinen soittelee pätkittäin biisejä, pieni joukko kuuntelee ympärillä ja suurempi vähän matkan päässä. Kenties muistellaan yhdessä sanoja, kirjoitellaan niitä tai bändien logoja vihkoihin.

Miksi kirjoitan tästä? Koska pidän heviä sopimattomana rippikouluun? Vai koska pidän hevistä? Jälkimmäinen on lähempänä, mutta ei koko totuus. Kirjoitan siksi, että musiikki (kuten tuoksut) ovat pikahissejä muistin syviin kuiluihin, varastohuoneisiin joista ei aina etsiessään löydä haluamaansa, mutta joista välähdyksenomaisesti näkee paikkoja kirkkaasti havaitessaan tutun, tiettyyn aikaan/tilaan liittyvän sävelen (tai tuoksun). Kun nyt olen ensimmäisellä riparillani pastorina, vie tuon riffin kuuleminen minut salamannopeasti takaisin omalle rippileirilleni, kymmenkunta vuotta sitten. Aivan samalla lailla mekin kuuntelimme ja soitimme, ja jopa aivan samoja biisejä (kertoneeko jotain hevin nykytilasta vai eräiden kappaleiden klassikoitumisesta?).

Ja nyt olen pappi. Niin vähän aikaa sitten istuin itse tunneilla, seikkailin yöllä (kiltisti), paimensin leiriläisiä isoskesinä… ja nyt he odottavat minun tietävän uskonasioista eniten, työtoverit antavat minulle vastuun opetuksesta, ja rooli on aivan erilainen kuin kesäteologinakaan. Vastuu tuntuu. Itselleni ripari oli piilevästi käänteentekevä kokemus, ja samanlaisia mahdollisuuksia haluaa tarjota leiriläisille.

Koen suurena etuna sen, että todella muistan kuunnelleeni samoja kappaleita. On olemassa kulttuurinen side, kosketuspinta jonka kautta tutustua nuoriin. Jos perusedellytykset ovat kunnossa, paljoahan ei tarvita, että nuoriin saa kontaktia leirin vapaa-aikana. Kynnys lienee suurin työntekijöiden, erityisesti pappien, taholla: mistä aloittaa jutustelu luontevasti? Kysymys jostain oppisisällöstä vie keskustelun vaarallisen lähelle tenttaamisen tunnetta, lempiruoistakaan ei voi puhua niin mukavasti kuin lastenleirien väen kanssa… Nuorelle papille keskustelunavauksia löytyy - mutta löytyy vanhemmallekin, jos pohtii ja uskaltaa.

Mutta en erehdy luulemaan, että roolini olisi olla leiriläisten kaveri. Ystävä kyllä, tietyllä tapaa, mutta olen pääsemättömästi leirin pappi, kauluksen ja stolan ja ikeen kantaja. Ajat, jolloin olin kaveri, ovat menneet, pysyvästi: halusin tai en, olen opettaja, vierelläkulkija ja myös – esikuva, vapaa-aikanakin. Mutta silti, jälleen kerran, käyvät toteen leirin kuluessa Kristuksen sanat: "minun ikeeni on hyvä kantaa, ja minun kuormani on kevyt."

Kirje toimitukselle

Arvoisa toimitus. Olen miettinyt, toteutatteko tehtäväänne mahdollisimman hyvin. Oletteko rutinoitunut – kaavamainen? Vai oletteko ammattitaitoinen - sujuva?

Puhutteko samaa kieltä kuin ihmiset? Ymmärtävätkö he sanomanne?

Onko teillä jokin syvempi tehtävä kuin vain tämänkertaisen viestin välitys?

Olen itsekin toimittaja, ja mietiskellyt näitä asioita.

Toivon, että Teidän ja ihmisten, joita palvelette, yhteys olisi mahdollisimman hyvä. Että ihmiset eivät unohtaisi teidän arvoanne. Etteivät he suhtautuisi teihin pelkästään ohimenevänä juttuna, vaan ymmärtäisivät syvemmän merkityksenne - itse asiassa koko elämälle.

Teitä saa kritisoida. Jos toimittaja ei tee työtään hyvin, on hänen saatava palautetta. Mutta on muistettava SANAN VAPAUS. Toimittajan on oltava ymmärrettävä, mutta jos ihmiset eivät ymmärrä kaikkea, on heidän oltava myös itsekriittisiä. Voisiko olla, että toimittaja haluaa ihmisten parasta, vaikka kertoisikin asioita, joita on vaikea ymmärtää, sulattaa? Sanan on saatava liikkua vapaasti. Muuten se ei ole elävää – eikä totuuden mukaista.

Hyvä toimitus. Olen iloinen siitä, että palvelette niin suurta osaa suomalaisista. Toivon todella, että niin on jatkossakin: että ihmiset uskovat teihin. Toimittajiin, mutta ennen kaikkea siihen, mitä hekin palvelevat: Totuutta. Sitä, jonka me ihmiset näemme aina vain vajavaisesti, kuin kuvastimesta. Arvoisa toimitus, jos onnistutte välittämään sitä osankin, olette todella tärkeässä asemassa.

Jumala teitä siinä auttakoon.

P.S. On yksi asia, minkä toivoisin teidän aina säilyttävän viestissänne: toivon – ja ilon. Huolimatta kaikesta maailman pahuudesta, huolimatta kehystetystä muodostanne, jolla palvelette; että ilo, usko hyvän voittoon näkyisi pohjavireenä kaikessa, mitä teette.

Papin sosiaalinen elämä

(Papin alkutaival, 2005, osa 7)

Kännykkä soi ja mietin, vastaanko – olen vapaalla. Ei, se ei ole edes työkännykkä, eikä myöskään työpuhelu siviilikännykkään; vaikka näihin molempiin jotkut virkasiskot ja –veljet vastaavat vapaa-aikanaankin. Se on siviilipuhelu siviilikännykkään – mutten vain jaksa keskustella sivistyneesti.

Kun töissä tuntikaupalla kuuntelee ihmisiä (jos teet työsi hyvin, et itse puhu kovin paljon) ja tulee kotiin, ei ensimmäisenä tule mieleen soittaa kaverille ja kysyä kuulumisia. Ei yksinkertaisesti jaksa kuunnella. Samasta ilmiöstä kärsivät osittain puolisot ja lapset, perhetilanteesta riippuen, vaikka erityisasemassa ovatkin. Papin elämä on sosiaalista – ystävien kustannuksella?

"The trouble with socialism is that it takes all one’s evenings" (George Bernard Shaw). Sosialismin, mutta myös sosiaalisuuden, ongelma on, että se vie kaikki illat. Papin kohdalla se tarkoittaa seurakuntapiirejä, kerhoja, nuorteniltoja – kaikkia näitä aktiivihetkiä, joita kirkkomme on katsonut asiakseen järjestää. Ja kyllähän ne hyödyllisiä ovatkin, palvelevat monia: mutta kysyn, syövätkö ne liian suuren osan seurakunnan työstä? Tappaako rutiinipiirien pyörittäminen luovan ihmisten kohtaamisen? Palvelemmeko me vain kapeaa osaa seurakuntalaisista, onko kynnys piireihin tuloon liian korkea? Pitäisikö käyttää osa ajasta menemällä sinne, missä ihmiset yleensä ovat – kuppiloihin, kaduille, ostoskeskusten kappeleiden kupeelle?

Iltamenojen seurausta on se, että erään papin lapsi totesi: "Kato äiti, isä tuli kylään". Ja he olivat naimisissa. Molemmat toistensa ja pappi vielä enemmän työnsä kanssa.

Verkoston lailla levittäytyvien sosiaalisuusajatusten keskellä yksi tekijä yhdistää: tarve joustaa. Toisinaan työnantajan puolelta papin perheen vuoksi, toisinaan papin suunnalta tehokkaan työn vuoksi. Papin puolisojen osa lienee pappeja hankalampi: he eivät välttämättä varaudu henkisesti tulevaan. Pitäisiköhän heillekin järjestää valmentavia kursseja?