Syytetyn puolustuspuhe

Tuomiosunnuntain viikolla (2006)

Kunnioitettu Kuulija, haluan ensiksi sanoa, että olen pahoillani. Poissaoloni luotasi venyi pitkäksi. Kiitos kärsivällisyydestä.

Toiseksi haluan myöntää, etten tiedä, olenko syyllinen vai syytön. Arvelen vahvasti, että molempia.

Tämä sanasarja on kertonut pappeudesta, sen alkutaipaleesta. Kuvaavaa on, että tietyn ajan jälkeen tuli tauko. Sanottavaa ei ollut enää yhtä paljon, tai sitten se käytettiin muualla. Mistä tämä kertoo?

Varmasti siitä, että alussa tapahtuu paljon. Toisten kohdalla tietyt vaiheet etenevät varmasti nopeammin kuin toisilla, mutta kaikki jakanevat samat alun jaksot: uutuudenviehätyksen, alun innostuksen ja avuttomuuden kaiken ollessa uutta. Ensimmäiset pettymykset, itseen ja työhön ja työyhteisöön. Ensimmäiset pohdinnat oman jaksamisen suhteen. Ensimmäiset valinnat ongelman ratkaisemiseksi.

Tässä syntyvät ensimmäiset suuret erot. Yksi suostuu kaikkeen, omantunnon tai esimiehen tai määräaikaisen työn säilyttämisen vuoksi, ja vuoden jälkeen huomaa voimiensa kuluneen arvaamattomasti. Piilevästi alkaa tuntea iloa harvemmasta ja harvemmasta asiasta. Tässäkin vaiheessa voi onneksi vielä kääntyä eri suuntaan, jos havaitsee asioiden tilan.

Toinen vaihtoehto on opetella sanomaan ei. Kohteliaasti, harkiten, joustaen, mutta kuitenkin: sanomaan myös ei. Kaikkeen ei ehdi, kaikkeen ei pysty. Mahdollisia hyödyllisiä asioita on aina enemmän kuin resursseja niiden tavoittamiseen.

Uusi pappi tuo mukanaan uutuuden viehätyksen. Kaikessa seurakunnan vakiotoiminnassa vastaanotetaan ilolla se, että uusi kasvo tulisi paikalle. Tuomaan jotain uutta, kenties tekemään jotain mitä vanhat eivät ole halunneet tai ehtineet. Häntä voidaan yrittää käyttää välikappaleena jonkin sellaisen toteuttamiseen, mikä ei ole aiemmin onnistunut. Parhaimmillaan tämä on uutta luovuutta, pahimmillaan manipulointia.

Juuri ennen pappisvihkimystä keskustelin vanhan saarnaajan kanssa, kysellen neuvoja viranhoidon alkutaipaleelle. Yksi niistä varoitti pettymisestä. ”Moni pappi pettyy johonkin ensimmäisten parin-kolmen vuoden aikana, katkeroituu ja ajautuu väärään suuntaan”. Tämä on todellinen, salakavala vaara. Miten kohtaan pettymykset, vaikeat rakenteelliset ongelmat, henkilöstöristiriidat? Menenkö mukaan purnaamiseen? Yritänkö lyödä Gordionin solmun nopeasti halki, epäonnistun ja turhaudun? ”Parhaani yritin, ei kelvannut, olkoot sitten”, sanoo ylpeä. Kun kuitenkin kaikilla vakavammilla ongelmilla on juurensa syvällä, josta niitä ei nopeasti kaiveta esiin eikä etenkään nopeasti katkota vahingoittamatta enemmän kuin mitä onnistuu parantamaan.

Hyvä Tuomari, ensimmäisen kokonaisen kirkkovuoteni viranhoito näyttäytyy tältä kannalta katsottuna…

Kärsimys auringossa

Julkaistu alunperin 19.4.2006

Pitkäperjantaiksi sattui kirkas sää, ainakin osaksi päivää. On jotenkin kummallista olla kirkkaassa kirkossa, kun muistellaan Kristuksen kärsimyksen kirjaimellisesti karseita vaiheita. Sitä jotenkin odottaa, että pimeys laskeutuisi kuudentena tuntina nytkin…

Samanlaista koin, kun kävin vuosia sitten Auschwitzissä. Sisällä ihmisen pahuuden kestämättömät jäljet, ulkona kirkas aurinko ja linnunlaulu… Hirveä kontrasti, musta ja valkoinen, pimeys ja valo rinnakkain.

Mutta niinhän ne taitavat aina olla? Helposti kuvittelee, että keskitysleireillä oli oikeasti mustavalkoista. Vaan ei, yhtä lailla tuomitutkin kuulivat linnut, aurinko osui heidän kasvoilleen, maailmassa oli värit, turhan verenpunaiset tosin. Sama harhakuvitelma on helppo siirtää ihmisiin: kuvitella, että on hyviä ja on pahoja, mielihyvin unohtaa omassa itsessäänkin asuva pahuus.

Kristinuskon ytimessä on karu kertomus siitä, kuinka paha ihminen kykenee olemaan, aivan tavallinen ihminen. Mutta onneksi ytimessä on samalla kertomus siitä, kuin hyvä ihminen voi olla – Jumalan avulla tosin, mutta hänessähän me ”elämme, liikumme ja olemme”, kuten Paavali asian muotoilee. Kumpaakaan ihmisyyden puolta ei saisi unohtaa – eikä maanpäällisessä muodossa erottaa. Se aika, jolloin olemme sellaisia kuin parhaimmillamme voisimme olla, ei koita ennen kuolemaa. Paitsi kuulemma Nasaretin Pojalle.

Tämä on aikamoinen haaste, kun miettii papin julistustyötä. Miten saarnata synti havaittavaksi, mutta samalla sen jälkeen todistaa Jumalan armollisuudesta ja jokaisen ihmisen hyvyydestä luotuna olentona?