Palautetta!

Julkaistu alunperin 9.4.2006

”Pastori puhui niin kauniisti.”
”Juuri tästä pastorin saarnasta olen aina pitänyt.”

Nämä ovat kliseitä palautteesta, jota pappi saa. Harmi vaan, että useissa kliseissä on totuuspohjansa.
(Ja pohjahan on syvältä.)

Pelokseni huomaan jo nyt, että saan palautetta paljon vähemmän kuin ennen. Kun työntekijä on uusi, hän muistaa kysyä ja hänelle saatetaan jopa muistaa kysymättäkin kertoa palautetta (erityisesti tietysti silloin, jos homma ontuu). Ei aikaakaan, kun vasta-alkaneesta tulee vakiotyöläinen, ja palaute lipuu taustalle veneen porskuttaessa eteenpäin.

Palaute on ongelmallinen juttu kirkon työssä. Yhtäältä se on välttämätöntä: alkaen jo äänen voimakkuudesta ja selkeydestä, kulkien puheiden selkeyteen asiallisesti. Uskonnolliset asiat ovat niin vaikeasti sanoiksi puettavia, että keskustelu olisi tosiaan tarpeen – onneksi joissain seurakunnissa onkin ”saarnajatkot”-käytäntö, jossa messun jälkeen pappi ja seurakuntalaiset voivat keskustella saarnasta ja päivän teksteistä.

Yhtäältä palaute olisi siis välttämätöntä, mutta toisaalta se ei ole tämän työn perusta samalla tavalla kuin joissain muissa palveluammateissa. Jos kaikki ovat pelkästään iloisia ja tyytyväisiä, herää epäilys, onko sanaa saarnattu oikein. Ja hyvät lukijat, jos olette tutustuneet aiempiin kirjoituksiini, tiedätte hyvin, kuinka tärkeänä pidän ilon lisäämistä kirkkomme elämässä. Mutta Jumalan Sanan tehtävänä ei ole herättää pelkästään itsetyytyväisyyttä ja iloa, vaan myöskin vakavaa itsetutkiskelua: olenko minä oikealla tiellä? On aivan liian helppoa saarnata ihmisten korvasyyhyyn, vahvistaa yhteisössään vallitsevia oletuksia ja kuulijoiden oikeassa olemista. Ja kun kuitenkin Jeesuksen sanat aina haastavat miettimään, tottelemmeko kivisiä sääntöjä ja mielipiteitä – vai näemmekö asiat sydämellä, lähimmäisenrakkauden silmin.

Pappi palvelee seurakuntaa – ja samalla Jumalan Sanaa. Hänen työnsä yksi osa on se, että hän ei tiedä kylvönsä tulosta: vihamielinen ensireaktio voi muuttua hedelmälliseksi kasvuksi, kiittävä ensipalaute voi olla seurausta siitä, ettei mikään ole liikahtanut. Papin on oltava yhteisöllinen, mutta myös yksinäinen – aika taiteilua. Onneksi tässä ei olla vain itsensä varassa, vaan saarnataan jostain Toisesta (joka on Ensimmäinen).

Hyvät ihmiset, antakaa siis palautetta! Se on tärkeää paitsi työntekijöille, myös itsellenne. Liian usein me nurisemme itseksemme, kun asioita voisi selvittää yhteisessä keskustelussa. Sama pätee muuten myös tähän sivustoon: kiitos palautteista, mutta keskustelkaa ihmeessä enemmänkin…

P.S. Eikö palaute itse asiassa ole ihmisen osa? Me palautamme Jumalalle luomistyönsä tuloksia, keskustelemme elämästä, hyvästä ja pahasta. (Ja usein tuo palaute ei ole kauhean positiivista...) Annamme palautetta Luojalle, kerran palaamme Hänen luokseen.

Saavutetuista eduista luopuminen

Julkaistu alunperin 18.3.2006

Saavutetuista eduista on vaikea luopua, sanotaan, ja tottahan se on. Yhtä totta on tosin myös se, että saavutetuista eduista on äärimmäisen helppo lakata iloitsemasta.

Sama pätee yleensäkin kaikkeen hyvään, mitä meillä on. Me luovumme niiden arvosta, emme ole enää tyytyväisiä vaan haluamme jotain muuta, jotain enemmän, jotain erilaista.

Yhtäältä meitä ajaa tähän varmasti koko markkinointiin ja kulutukseen perustuva elämäntyylimme ja tuotantorakenteemme. Tarkoituksena ei ole, että ostaisimme yhden koneen, joka kestäisi mahdollisimman pitkään. Tarkoitus on, että ostamme laadultaan kenties keskiverron koneen, ja ostamme uuden muutaman vuoden päästä.

Sama mieliala tarttuu vähemmän konkreettisiin asioihin. Emme ole enää tyytyväisiä yhteen työhön, haluaisimme jotain muuta. Emme ole enää tyytyväisiä yhteen elämänkumppaniin, haluaisimme jotain muuta. Ajattelemme, että aina voisi olla paremmin, enemmän – sen sijaan, että osaisimme nauttia Tästä ja Nyt.

Tätä ajattelin, kun tapasin vastavihittyjä pappeja. Jännä ajatus - enkö itsekin ole vastavihitty? Ja kuitenkin vajaan vuoden työssä olleena olen vielä hetken aivan eri asemassa kuin he. Näin heidän ilonsa ja intonsa siitä, että he ovat saaneet töitä, päässeet kutsumuksensa mukaiseen tehtävään: ja samalla tajusin, etten itse enää osaa yhtä paljon iloita siitä.

Kuinka äkkiä me luovummekaan ilostamme! Kun pääsemme opiskelupaikkaan, olemme ensimmäiset ajat onnen kukkuloilla: sain tulla tänne, kaikki on uutta ja ihmeellistä, olen tiellä jonne halusin. Mutta useimmiten jo vuoden jälkeen opiskelusta tulee rutiinia, työtä: harva enää jaksaa iloita vain siitä, että yleensä saa olla tässä. Vaikka kannattaisi, todella.

Sama pätee työpaikkaan, myös pappeuteen. Sama vaara lienee kaikissa töissä: perustehtävän ilon katoaminen arkikuvioiden alle - ja kaikki työthän ovat kristillisen/luterilaisen opin mukaan samalla Jumalan kutsumuksia, niin kauan kun ne hyödyttävät yhteistä hyvää. Miten pitää ilo elävänä? Ehkä isämeitää lausuessaan voisi jokapäiväisen leivän kohdalla yrittää muistaa, mitä kaikkea todella on saanut, sellaista josta tänäänkin on aihetta kiittää – ja muistaa pitää huolta.