Rento meininki

(julkaistu alun perin alkuvuodesta 2006)

”Kiitos siitä tavasta, jolla toimitit kasteen.” Kova palaute kastevieraalta. Pysähdyin pohtimaan, miten sitten olin toimittanut? Rennosti. Puhuen vapaasti, vähän vitsaillenkin, toki silti kasteteologisesti. Olin ottanut vauvan syliin. Hymyillyt itsekin.

”Täytyyhän kristilliseen uskoomme mahtua kaikki se, mikä on kaunista ja hyvää.” Iloista. Rentoa. Näin lausui edesmennyt arkkipiispa Mikko Juva aikoinaan. Kirkon suhteen välillä miettii sitä, miten ilo pääsee esiin. Yhtäältä huumori on aina hyvin lähellä, kun aikuiset hiippailevat kaavuissa pontevin menoin. Toisaalta on alati läsnä joukkopaine juhlallisen vakavuuden säilyttämiseen.

Tämä on ongelma erityisesti mediassa. Koska olet viimeksi nähnyt iloa pursuavan televisiojumalanpalveluksen* tai kuullut radiosta huumoripitoisen saarnan? Eivät ne olemattomia ole, mutta turhan usein synti jää etualalle ja vasta lopussa vilahtaa iloinen armo. Ja kyllä kyllä, maailmassa on niin paljon pahaa että synnistä on todella syytäkin puhua. Ja kyllä kyllä, niin monella ihmisellä on surua, että tietty vakavuus puolustaa paikkaansa.

Mutta kuitenkin olemme pääsiäisaamun uskonto, pyhän huolettomuuden sanankuulijoita. Mitä pidemmälle hartautta on valmisteltu, sitä juhlavamman pönäkämpi siitä helposti tulee. Ja mediassa lähetettävät hartaudet ovat valmistelluimpien joukossa. Seurakuntatasolla kohtaa monenlaista iloista nuortenmessua, vanhustenleirien hartaushetkeä, auringon täyttämää ehtoollista. Miten ne, jotka eivät kirkkoihin juuri saavu, jotka kenties mediasta kuuntelevat kirkon viestejä, miten heille välittäisimme ilon sanomaa?

Siihen tarvittaneen muutakin kuin Kotimaa-lehden Ilo-liite, joka tosin on erinomaisesti nimetty. En unohda sitäkään asiakaspalautetta, jonka eräs mummo konfirmaatiomessusta antoi: ”En ole koskaan aiemmin kokenut iloisuutta kirkossa.” Huonomuistisuutta tai ei, kommentti muistuttaa rentouden tärkeydestä erityisesti silloin, kun harvoin kirkon kanssa kosketuksissa olevat saapuvat lähelle. Konfirmaatio on luonteva ilojuhla, mutta eikö jokainen kastekin? Häät? Tietyllä tavalla myös lepoon päässeen vanhuksen hautajaiset? Eikö kirkko juuri toimitusten kautta kohtaa suomalaiset laajalti, yli kirkossakäyntitilastorajojen?

Mitenhän oman rentouteni käy vuosien mittaan? Kangistunko kaavoihin? Loukkaantuuko joku sureva liiasta iloisuudestani? Aika näyttää. Reilun puolen vuoden pappeuden jälkeen ilo elää vielä.

--------------------------
* siis televisioidun messun, ei pakanallisen televisio-jumalan palvelusmenojen – jotka yleistyvät alati…

Vuosikatsaus

(julkaistu alunperin vuodenvaihteessa 2005-6)

Puoli vuotta pappina. Aika tehdä katsaus ennen vihkimystä esitettyihin kysymyksiin. Miten kuva työstä on muuttunut? Oma identiteetti? Miltä kirkko näyttää?

Eräänä iltana kävelin töistä kotiin, talvitakissa. Naapurin lapset, joita en tunne, katselivat hetken empien – kunnes toinen huusi: ”Moi - pappi!”

Olen vähitellen huomannut, että kaupan kassatkin tuntevat – mutta samalla olen huomannut, ettei se enää juuri vaikuta itseeni. Kuten Kari Mäkinen, tuore Turun piispa Suomen Kuvalehden haastattelussa osuvasti totesi: ”Pappeus on suostumista tiettyyn sosiaaliseen erottautumiseen, ulkopuolisuuteenkin.”

Tiedän, että ihmiset tuntevat – ja suostun siihen. Ja on suostuttava ulkopuolisuuteenkin, välillä suojellakseen itseäänkin. Erottautuminen voi tuntua vaikealta, jos siihen ei ole tottunut tai totu, mutta se myös kantaa. Papilta ei odoteta toimituksissa kaikkien osallistujien nimien muistamista tai täydellistä empatiaa kaikille. Kyllä ihmiset yleensä tietävät, että pappi tekee työtään eikä pysty kaikkeen. Mietin, kuinka paljon pappien uupumuksesta johtuu heidän omista odotuksistaan: siitä, että pitäisi aina olla niin täydellinen (kun kerran on niin tärkeässä, erotetussa asemassa).

Esimerkki: eräässä toimituksessa mokailin monessa pikkuasiassa (en siis sentään lapsen nimessä…). Kolmistaan vanhempien kanssa pahoittelin, mutta he torjuivat heti minkäänlaisen anteeksipyytelyn, kiittelivät ja kahvinjuonti alkoi – harvinaisen rennossa tunnelmassa. Pappi oli osoittanut inhimillisyytensä mokailemalla sopivasti: nyt hänen kanssaan saattoi puhui rennommin, kohdata aidommin.

Olemmeko me kirkon työntekijät aivan liian totisia? Huumorintajuisuudessammekin niin korkeatasoisia, ettei aito rentous pääse esiin? Liian kiinni kaavoissa, valmiiksi kirjoitetuissa johdantosanoissakin?